Suren mutta myös kaipaan liian pitkää
nuoruuttani. En ikää, en tapahtumia vaan aikaa. Vaimoni on valoni ja lapset
elämäni, silti välillä närästää. Milloin viimeksi tapasin omia ystäviäni?
Kuinka kauan on edellisen biisin synnystä? Olenko joskus laiskotellut hyvällä
omalla tunnolla? Kaikkiin on sama vastaus: ennen perhettä! Työssä
käyvä, vastuuntuntoinen ja läsnäoleva perheenisä? Vai selittelevä ja saamaton
keski-ikäinen nuhjake.
Jos ei omaa omaa aikaa, onko silloin ajaton? Vaikka olen valheellisen muodikkaan ajattomuuteni kanssa yksin, tiedän, että samanlaisessa
elämäntilanteessa olevia isiä riittää.
Kirjoitan perhe-elämästä ja erinäisistä arkihavainnoista, mutta myös työni herättämistä ajatuksista. Ja niitähän riittää, enemmän kuin aikaa niistä kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti