Ministeriainesta

Tuli kuvallinen tekstiviesti keskimmäisen lapsen kaverin äidiltä. Kuvassa näkyi kissan kokoisia kirjaimia naapuritalon valkeassa seinässä. Ymmärrettävästi joku pahoitti mielensä. Salapoliisin työtä ei tällä kertaa tarvittu, aloittelevat graffititaiteilijat olivat kirjoittaneet seinään omat nimensä.

Olemme saaneet iloita lapsemme varhaisesta kirjoitustaidosta ennenkin. Ensimmäinen muisto on ajalta kun esikoisemme opetteli kirjoittamisen alkeita. Olan yli kurkkiminen ja matkiminen avasi uuden maailman myös pikkuveljelle. Laitoimme toki merkille keskimmäisen kiinnostuksen kirjaimiin, mutta emme olettaneet hänen itsestään niitä oppivan.

Kunnes eräänä iltana tyynyssä, lakanoissa ja vaatekaapissa luki tyylipuhtaasti "paska". Puolittain harmitti, puolittain nauratti. Vaatekaappia sai kaveri hinkata aika kauan, lakanoissa teksti on yhä tallella. Petivaatteita emme ole heittäneet pois, ovatten taiteilijalla edelleen säännöllisessä käytössä.

Vain muutama viikko edellisestä, ja paska-gate levisi myös tarhan puolelle. Vessanpönttö, lavuaari, ovet, seinät, jopa alumiiniset välilistat oli kirjailtu tuolla tutulla tuotoksella. Tarhan tädit jaksoivat kannustaa: "olkaa ylpeitä lapsenne taidoista. Pojastahan voi tulla mitä tahansa".

Tänä iltana kolme poikaa vanhempineen kuuraa naapuritalon seinää. Paikalla lienee äkäisiä taloyhtiön edustajia, joille lasten kehitysaskeleet, taiteelliset taipumukset tai edes oikeinkirjoituksen ilot eivät samalla tavalla aukene. Tai edes se tieto, että tämän päivän anarkisti voi olla huomisen ministeri.

Yletysmies

Vanhemmat ihmiset sen yleensä aloittavat, joskin lapset lähtevät siihen helposti mukaan: "Mikä sinusta tulee isona?" Muutaman vuoden kuluttua asiaa ei tarvitse erikseen kysellä, se ilmoitetaan - usein myös vaihdetaan - suurinpiirtein joka käänteessä.

Vanhempien, ja muiden lähipiirissä olevien ammatit, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet, mutta myös teeveestä tai netistä bongatut ilmiöt johdattelevat sujuvasti lasten ajatuksia. Niinpä yllätyimme vain yhdestä haaveammatista, kun kävimme aiheeseen liittyvän ruokapöytäkeskustelun.

Ammattilaisurheilusta haaveileva esikoisemme on pelannut pienestä pitäen. Seurat ja lajit ovat vaihtuneet, mutta peli-into tuntuu säilyvän. Taitoja ja liikunnallista elämäntapaa voi opettaa, pelisilmästä ja kineettisestä kokemusoppimisesta en ole varma. Mahdollisuuksien rajoissa, sanoisin.

Keskimmäisemme miettii vielä astronautin ja laulajan ammatin välillä. Avaruuden ihmeet kiinnostavat kaikkia lapsia, mutta tämä yksi jaksaa pohtia avaruuspuvun ja ilmalukon toimivuutta. Sama kaveri pysyy meistä parhaiten nuotissa, joten miksipä ei solistiksi jos ei tie sisunautiksi aukea. Tai toisin päin.

Nuorimmainen haluaisi palomieheksi tai 'yletysmieheksi'. Luonteen ja ruumiinrakenteen perusteella ensimmäinen vaihtoehto ei olisi huono valinta. No, saattaa Palomies-Samillakin olla lusikkansa tässä sopassa, esikuvia aina tarvitaan. Yletysmiehen toimenkuva jäi alussa vähän hämärämmäksi.

Keskustelu aiheesta jatkui muutaman päivän kuluttua. Kaikki oli tuttua, paitsi nuorimmaisen - vielä vähän vajavaisella puhetaidolla kerrottu - toiveammatti. Meni viikko, kaksikin, kun palasimme asiaan seuraavan kerran. Poimimme marjapensaasta vadelmia, kun pienin tokaisi, että "annatko, isi, minullekin, kun minä en yletä".

Ja siinä se oli: 'Yletysmies'! Siinä, kun vähän isommat lapset jo pohtivat kiinnostuksensa kohteita, pienin halusi vain isoksi. Tai ainakin sen kokoiseksi, että itse ylettyisi. Jotenkin viisas toive. Toteutettavissa oleva. Tärkeysjärjestyksessä kärkipäässä. "Minä voin tehdä mitä vaan, kunhan ensin kasvan isoksi".

Negatiivista positiiviksi

Tätä on paljon pohdittu: voiko ihminen muuttua? Jotkut evoluutiobiologit väittävät, että ihminen ei muutu  - tai kehity - vain hänen ajatuksensa tai suhtautumisensa asioihin ja maailmaan voivat muuttua. Sitäkin kysellään, mitä eroa, tai väliä, edellisillä on. Ylipäätään, määrittyykö ihminen ajatustensa vai tekojensa kautta?

Me, joille negatiivisuus on tehdasasetus, haluamme uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Kaikki sitä myös toivoo, sekä ympäristö että negatiivi itse. Tunnustettu tosiasia on, että elo käy raskaaksi valittajan seurassa. Ei jurputtajalla itselläkään kivaa ole, vai luuleko joku murheen ja kiukun tuntuvan hyvältä?

Pahanilmanlintuja alas ampuessamme saatamme joskus unohtaa, että negatiivisuus on evoluution tuote, kehityshistorian kannalta aika olennainen vieläpä: Psykoterapeutti Arto Pietikäinen on veikeästi lohkaissut, että olemme pessimistien jälkeläisiä - ennen muinoin pedot popsivat optimistit suihinsa.

Negatiivisuudesta puhuttaessa pitäisi kai kiinnittää huomiota siihen, miten me sitä käytämme. Jos negatiivisuus näkyy elämässämme ihmisten ja ideoiden tuomitsemisena, olemme tuhon tiellä. Jos otsaryppymme ja murahtelumme laskevat muiden fiilistä, sama juttu. Jos valitamme joka asiasta, eikä meillä ole tarjota parempia vaihtoehtoja tilalle, olemme este, tai ainakin hidaste, matkalla parempaan.

Lääketieteen tohtori Pekka Mustosen mukaan puolet negatiivisuudesta on geneettistä, puolet opittua tai ympäristön vaikutusta. On arvioitu, että meitä pessimistejä väestöstä voisi olla parikymmentä prosenttia, positiivisesti ajattelevia on selvästi enemmän. En halua laistaa vastuutamme hyvien ihmissuhteiden ylläpitämisessä, vaan rohkaista kaikkia kanssaihmisiä: hymykin tarttuu! Sitä paitsi, positiivareita on selvästi enemmän!

Koti, ystävät ja maanosa

Koti, uskonto ja isänmaa ovat suomalaisille tuttuja arvoja. Niiden vuoksi on tartuttu aseisiin. Niitä on toisteltu juhlapuheissa, saarnastuoleissa ja vaalikampanjoissa. Sinivalkoisen sanakolmikon varaan, tai ainakin sen avulla, rakennettiin aikanaan uutta valtiota ja luotiin kansallista yhteishenkeä. Hyvä niin.

Edelleenkin iso osa suomalaisista perustaa arvonsa 'Koti, uskonto ja isänmaa' -ajatteluun. Osalle suomalaisista sanakolmikossa kaikuu mennyt aika ja konservatiiviset katsantokannat. Tänä päivänä elämä on kovin erilaista kuin vaikkapa sota-aikoina, sitä paitsi, spekulointi ja ajatusleikit ovat aina paikallaan. Mitä koti, uskonto ja isänmaa tarkoittaa minulle tai meille vuonna 2013?

Koti näyttää pitävän edelleen pintansa, sen merkitys tuntuu jopa kasvaneen. Entä uskonto, kolmikosta ehkä vaikeimmin määriteltävä? Voisiko se laajemmin tarkasteltuna tarkoittaa yhteisöä: naapureita, ystäviä tai muuta omaa 'heimoa'? Isänmaan käsite on hämärtynyt tietysti Eu:n ja globalisaation myötä. Onko isänmaa kohta lähellä vaikka maanosaa?

Hesarin (17.8.2013) Merkintöjä -palstalla Jussi Pullinen kirjoitti yhtenäiskulttuurin pirstaloitumisesta, joka on kiihtynyt erityisesti netin yleistymisen myötä. Mielenkiintoinen aihe, jota varmasti tulevaisuudessa uutterasti tutkitaan; mikä on - ja milloin koettiin - se käänne, kun maantieteelliset heimorajat vaihtuivat virtuaalisiin.

Jatkoimme aiheen käsittelyä vaimoni kanssa aamiaisella. Hän tunnisti välittömästi ilmiön, ja myönsi auliisti olevansa osa jotakin sellaista, jota eivät rajoita alueelliset tai aatteeliset välimatkat. Itse ajattelen samoin. Arvomme voisivat olla koti (yksilöllisyys), ystävät (yhteisöllisyys) ja maanosa. Ja keitä me olemme? Vaikka europpalaisia.

Kaikki alkaa, alusta tai uudestaan

Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?

Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.

Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.

Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!

Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?

Uudet kengät

Ostettiin keskimmäiselle lapselle kengät. Ei muuten niin ihmeellinen juttu, paitsi että ne ostettiin elokuussa alkavaa koulutietä varten. Eivät olleet kalliit, liekö laadukkaatkaan, mutta tärkeät ovat. Muistissa häilyy isoveljelle vastaavassa tilanteessa hankitut skeittitossut.

Myös reppu, rannekello ja kännykkä kuuluvat tähän siirtymäriittiin, jossa noustaan kasvun seuraavalle portaalle. Tällä tasanteella kengän kylkien Salama McQueenit alkavat vaihtua merkkilogoihin ja Nalle Puh -penaalit korvautua niitti-hirviö-pääkallo-viritelmillä.

Tässä kohtaa ihmiselämää tehdään selvää eroa entiseen. Isouden ja reippauden vaatimukset tuntuvat kasvavan enemmän kuin yhden pykälän, omatoimisuuden ja taidollisten vaatimusten kasvusta puhumattakaan. Meitä vanhempia se aina vähän hirvittää.

Onnistuuko kengännauhojen sitominen ja ruokailuvälineiden käyttö? Muistaako kotiavaimen ja kadun ylityssäännöt? Entä muut ohjeet ja sopimukset, joita olemme päivästä toiseen jankanneet? Ajan kulku ja kotimatka, kellotaulu osaa olla varsin haasteellinen.

Onneksi on kesä, ja kesäloma. Joka vuosi jaksamme hämmästellä samaa asiaa: miten paljon lapset oppivat ja kehittyvät muutaman kuukauden aikana. Monet taidot, jotka vielä keväällä tuntuivat hankalilta, lähes mahdottomilta, alkavat sujua kuin itsestään. Eikä kysymys ole pelkästään harjoittelusta.

Lapsetkin tarvitsevat lomaa, tokaisi meille eräs varhaiskasvatuksen ammattilainen. Sama lepo, vaihtelu ja tylsyys, jota me aikuiset tarvitsemme akkujemme lataamiseen, koskee myös lapsia. Tämä ehkä joskus arjessa unohtuu. Paitsi nyt, kun tuleva ekaluokkalainen solmii viileän rauhallisesti uusien kenkiensä nauhoja.

Ilmaveivi ja haamuräpylä

Taisin olla itse samanlainen lapsena: merkittävät urheilutapahtumat ja tyylikkäät suoritukset aktivoivat urheiluhullun aivoja siinä määrin, ettei malttanut katsoa pelejä tai kisoja koskaan loppuun asti. Niin oli kova hinku pihalle itse kokeilemaan.

Ainakin yksi pojistamme on perinyt isänsä mielenlaadun. Yhtä pelaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja kolmannesta on vielä vaikea sanoa, joskin viitteitä tulevasta on ilmassa: kaikki fyysinen vääntäminen on kiinnostavaa ja itsetekeminen tuo suuremman tyydytyksen kuin sivusta seuraaminen.

Normiarjessa meillä pelataan pihapelejä perinteisemmän kaavan mukaan. Lätkän MM-kisojen aikana pelaaminen vaihtuu lämimiseksi, vetelyksi. Inokkain vetää maalivahdin kamat päälle, muut laukovat. Jääkiekossa (hyvän) maalivahdin rooli on merkittävä, joten se lie selitys, että itsekin siihen hommaan junnuna hinkusin.

Jääkiekko ei sinänsä ole meillä erityisasemassa, mutta toki lajin julkisuusarvo vaikuttaa. Tunnustettu tosiasia myös on, että Suomesta on aina tullut hyviä mokkeja. Oma jäkisintoiluni lopahti - tai vaihtui muihin lajeihin - samassa vaiheessa kuin monella mullakin, teini-iässä.

Sen verran kallis ja aikaaviepä harrastus kiekkoilu on, että omille lapsillemme emme sitä harrastusta haluaisi. Tähän saakka huoneen taulussamme on lukenut 'lähiliikuntaa ja kerran viikossa'. Meidän vanhempien osoittamat lajit ja määrät ovat toistaiseksi riittäneet, mutta riittävätkö pitkään!?

Onneksi pihapelejä voi harrastaa, olipa lajin aktiivi tai ei. Vuosi sitten opeteltu ilmaveivi näyttää onnistuvan vieläkin mutta rinnalle on noussut myös nopeasti heilahtava haamuräpylä. Sekä Maamme -laulu, koska nyt ei mikään tunnu olevan Raantaa rakkaampaa.

Kolme vuodenaikaa

Sain kevätkunnostettua yhden polkupyörän. Valinta kohdistui keskimmäisen lapsen fillariin, koska siinä oli eniten laittamista: kumin paikkaamista, lokasuojan kiinnittämistä, pudonneiden pulttien lisäämistä ja erinäistä säätämistä. Perheen muista pyöristä täytin vain renkaat.

Hommaan meni puolisentoista tuntia. Tuossa ajassa kävin lämmittelemässä käsiäni kuuman veden alla kolme kertaa. Siinä syy, miksi pyörien keväthuolto antaa odottaa itseään, ulkona on yksikertaisesti liian kylmä tehdä töitä ilman hanskoja. Viikko sitten laitoimme terassin kesäkuntoon, mutta sitä hommaa tehtiinkin käsineet kädessä. Ja mukavahan siellä on istuskella, talvivaatteissa.

Olen pannut merkille, että myös muutamasta muusta eläjästä huokuu tätä ilmastoperäistä uupumusta. Yhden naapurini pelkäsin jo sairastuneen, kunnes hän sanoi olevansa vain väsynyt lumeen ja kylmään tuuleen. Tiedän tarkkaan, miltä hänestä tuntuu. Toki täällä kylmyyttä kestetään, sitä on jatkunut vain liian kauan.

Toinen naapuri ihmetteli, ettei lähihuoltamolta löytynyt kaasugrilliin komposiittipulloja, teräspulloja vain. Itse olin suunnitellut ostavani kokonaan uuden grillin. Kohmeinen mieleni ei ole enää lämmennyt ajatukselle. Yhtä hyvin voin seisottaa kylmällä terassilla vanhaakin.

Muutaman päivän päästä on Vappu. Ilmatieteenlaitos on kertonut sään jatkuvan samalaisena, plussalla mutta ei kovin lämpimänä. Tai vilahtihan ennusteissa lämpöaaltokin, mutta se taitaa painua sinne, minne seuraava jääkiekon maailmanmestaruuskin, rajan taakse. Kylmää kyytiä voi olla kisoissa luvassa muutenkin.

Vantaalla runsaslumisia talvia on nyt takana neljä. Talven rasitukset yleensä unohtuvat, kun kevät alkaa edetä. Tänä 'keväänä' perinteistä mielenkevenemistä ei ole tapahtunut. Viime kesäkin oli mikä oli. Kun edellisistä helteistä alkaa olla pari vuotta aikaa, tuntuu kuin yksi vuodenaika olisi jäänyt kokonaan välistä.

Tunti maalle

Ikkunasta vilkaistuna mikään ei paljastanut, että lauantaina 23.3. vietettiin tunnin mittaista, valotonta WWF:n Earth Hour -tapahtumaa. Takapihalta avautuva näkymä iltauutisten aikaan oli tavanomainen, ehkä noin joka viides ikkuna näytti pimeältä.

Hyvien, tai hyviltä kuullostavien ideoiden myyminen on tietysti helpompaa kuin epäilyttävien. Ei siis ihme, että valoja sammutettiin 150 maassa. Mukaan oli lupautunut lukuisia kaupunkeja, joiden merkkirakennukset pimennettiin tuen ilmaisuksi ilmastotapahtumalle.

Median käsittelyssä moni pienempikin teemapäivä voi saada tuntuvasti julkisuutta. Saattaa käydä jopa niin, että joku aihetta käsitellyt toimittaja pettyy, kun kanssaihmiset eivät ole hokanneet tuen merkittävyyttä, saati tarkoitusperien pyhyyttä. Melkoista piittaamattomuutta!

Maanantaina kuulin, että Suomessa tapahtumaan oli etukäteen luvannut osallistua parikymmentä tuhatta ihmistä. Luku tuntuu pieneltä, mutta onko se? Tapahtumakalentereita selaamalla huomaa, että jokainen päivä teemapäivä. Yleensä teemoja osuu samalle päivälle useampikin. Monesti hyviä.

Onko siis ihme, että lauantaina valot paloivat useimmissa ikkunoissa? Ihmisten valveutuneisuudesta ja teemojen tärkeydestä huolimatta meidän on pakko tehdä valintoja. Maailmanparantamisen ohessa pitää elääkin, vaikka se joskus tehdään julkisuudessa eettisesti arveluttavaksi.

Me vaihdoimme sähkövalot kynttilöihin lauantaina jo varttia ennen tapahtuman alkua. Hämäryys osoittautui niin tunnelmalliseksi, ettemme raaskineet sytyttää valoja koko iltana. WWF:n  tapahtuma toimii, koska se onnistuu yhdistämään kaksi asiaa, tärkeän ympäristöviestin ja pikkuisen poikkeavan arjen.

(Ei) lapset määrää

Vietettiin lapset määrää-päivää. Tai yritettiin viettää, homma ei mennyt ihan niin kuin piti. Ensinnäkään lapset eivät ole samanmielistä porukkaa. Toiseksi, joitakin toiveita ei voi toteuttaa. Ovat siis mahdottomia, vaikeita tai liian älyttömiä toteutettaviksi - aikuisten mielestä.

Idean taustalla oli halu poiketa arjesta, iloita auringonpaisteesta sekä näyttää lapsille vanhempien rennompaa puolta, sitä, joka oli vallalla ennen lasten syntymiä. Tuntumamme on, että olemme nykyisin huonotuulisempia kuin vuosia sitten. Samaa takakireyttä on taivastellut monet muutkin entiset relaajat, nykyiset vanhemmat.

Väännön jälkeen lapset pääsivät jonkinmoiseen kompromissiin. Ensin HopLoppiin, sitten pizzalle ja lopuksi lelukauppaan. Tässä kohtaa päivän ajatus ja kulku alkoi muuttua. Ei aurinkoisena päivänä mennä sisälle leikkimään. Eikö mennä sellaiseen ravintolaan, jossa voidaan tilata mitä vain? Eipä ostetakaan leluja, vaan kaikille kunnon kengät!

Lasten toiveet tulivat lopulta kaikki tyrmätyksi, päivästä sukeutui melko perinteinen kauppakeskusvisiitti. Aluksi olimme surullisia lastemme mielikuvituksen puutteesta. Vähän päästä alkoi omatunto kolkuttaa. Ketä muuta kuin itseämme voimme lasten toiveista kiittää? Lopulta nolotti vain oma reagointimme ja 'Ei' -sanan tiheä esiintyminen.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen viimeisin ulostulo sivusi teemapäiväämme: hellikää lapsianne. Sinkkonen ei tietenkään tarkoita aineellista hyvää, vaan läsnäoloa, hellyyttä ja turvallisuutta. Uskon, että olemme edellä mainituissa asiossa mitenkuten onnistuneetkin, vaikka ainahan parantamisen varaa on.

Enemmän olemme huolissamme huumorin ja pelleilyn määrästä. Siitä rentoudesta, josta joku meidät joskus tunsi. Tietenkin olemme sitä mieltä, että aikuiset tekevät päätökset, mutta miten paha rikos olisi ollut antaa lasten kerrankin määrätä? Rikkoa (sinänsä mukava ja toimiva) arki ja näyttää lapsille muutakin kuin otsaryppyjä?

Mutta tulipahan kuitenkin masut täyteen ja kaikille hienot kengät. 

Oonk mää nörtti ny?

Tammikuisen tabletin oston jälkeen on kirjoittaminen vähentynyt melkoisesti. Pariin kuukauteen olen onnistunut tekemään pari hassua blogipäivitystä, osa niistäkin on ollut lauluja. Pidän toki lyriikoiden värkkäilyä kirjoittamisena, mutta nämä riimit ovat syntyneet jo vuosi sitten.

Myös sävellykset ovat vuoden takaa. Mihin olen siis aikani käyttänyt, pelaamiseen? Siihenkin, Clash of Clans-strategiapelistä on kehkeytynyt minun ja poikien yhteinen harrastus. Mutta eivät kultakaivosten rakentamiset ja barbaarien hyökkäykset kokonaan aikaani syö, vaan itse laite, sen lukuisat sovellukset ja toiminnallisuus.

Ei vain se, että tabletissa toimii kaikki applikaatiot, viihde ja viestintämuodot, vaan se, että se kulkee mukana minne vain - hyvässä ja pahassa. Toki läppärissäkin edellä mainitut jutut toimii, mutta taulutietsa on käytettävyydeltään - tai oikeastaan käyttörajoitusten puuttuessa - aivan toista luokkaa.

En tiennyt tarvitsevani tablettia, mutta markkinamies tiesi paremmin. Harkitsin sellaisen hankkimista jo tovin, mutta vasta muusikkotutun esimerkki ja suositukset ratkaisivat pelin. Sähkökirjan lukeminen tai edes kokeileminen, joka oli yksi hankintaperusteista, on toistaiseksi jäänyt. Aika menee musiikkia tehdessä.

GarageBandin musiikinteko- tai editointiohjelma on kaltaiselleni itseoppineelle nikkarille ehdoton apuväline. Se on tarkoitettukin amatööreille: helppo, nopeasti omaksuttavissa, silti korkea laatuinen. Ainoa asia, joka biisiä rakentaessa on hyvä hallita, ovat soinnut. Niiden avulla voi hallita ja soittaa lukuisia instrumentteja.

Tähän mennessä olen värkännyt kahdesta vanhasta laulusta bändiversiot ja tehnyt yksiin vanhoihin sanoituksiin uuden sävelen ja taustat. Lapset katselevat youtubesta Samppa Linnaa. Ja jos intoiluni meneekin jo vähän yli, en pidä sitä kaikkein pahimpana riippuvuutena. Mutta, sitä ei ehkä kannata kysyä perheeltäni.

Vanha tarina

Vanha tarina. Hylättyjen laulun "sisarteoksen" teemana on syyllisyys.

Lomaklassikko

Heti startattuamme kuului auton takapäästä outo, raapiva ääni. Vähän kuin auton lokasuojan sisällä olisi ollut jäätä, joka otti kiinni renkaaseen. Päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, päätettiin vielä jatkaa. Hetken kuluttua kuului melkoinen lojahdus ja auto keinahti takapäästä alaspäin.

Vaimo tokaisi heti, että nyt meni rengas. Taisin lisätä siihen, että olisikin vain rengas. Auto parkkiin, tunkilla ilmaan ja rengas pois: takajousi poikki! Jousi oli katkennut jo aiemmin, sillä juuri se raapi rengasta ja luonnollisesti sen puhkaisi. Jos ihmettelet, eikö katkennutta takajousta huomaa, puolustaudun miehisesti: en istunut kuskin pukilla.

Mieleen tulvahti yhtäaikaa monta kysymystä. Miten jousi voi noin vain katketa? Mahtoiko mennä muutakin rikki? Jos vaihdan renkaan, voiko auton ajaa korjaamolle? Ja missä on lähin korjaamo? Entä hinausauto? Kattaako vakuutus mitään? Ja lopulta: saako hotellivarauksen peruttua?

Sillä kävihän niin, että olimme juuri lähdössä hiihtolomalle. Matkaa oli suunniteltu, jos nyt ei antaumuksella niin kunnolla kuitenkin, kuten lapsiperheissä menemisiä joudutaan pohtimaan. Lopputulema oli kombinaatio kavereita, mökkeilyä ja kylpylää. Erilaisia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Kun korjaamo ja hinausapu oli löydetty, hinauksen ajaksi vaihdettu kesärengas alla ja perhe ja tavarat siirretty toiseen autoon, alkoi suurin harmistus laantua. Entä jos jousi olisi rikkonut renkaan kaukana kotoa, keskellä ei mitään? Lumimyräkässä tai pakkasessa? Kovassa vauhdissa?

Varasuunnitelma muotoutui nopeasti. Joko jäämme suremaan tapahtunutta kotiin, tai sitten emme. Muutaman kymmenen kilometrin päässä olevassa kylpylähotellissa oli yksi perhehuone vapaana. Lapset ottivat koko jutun kuten pitääkin, suurena seikkailuna. Porealtaassa meitä aikuisiakin jo hymyilyttää. Saapa nähdä naurattaako vielä, kun auton korjauslasku saapuu. Mutta se on huomisen murhe se, nyt on loma.

Hylättyjen laulu

Hylättyjen laulu. Tutkielma kansansairaudesta nimeltä masennus.

Tipaton

Tammikuu tuli ja meni, tipattoman merkeissä. Loppuvuoden juhlasuman jälkeinen ajatus rauhallisista koti-illoista tuntuu houkuttelevan muitakin. Pohjanmaalle kokoontuneessa syntymäpäiväporukassa joku kertoi valkaisseensa nenäänsä pitempäänkin.

Uudenvuoden lupausten hengessä mediassa koohkataan melkoisesti terveemmistä elintavoista. Myös tenuttelusta taukoa pitävistä on kirjoitettu, mutta oudossa sävyssä. Vai onko mieleni ollut vain valikoiva, kun niin monet maininnat 'tipattomasta' ovat olleet negatiivisia.

Onko todellakin niin, että tähän hommaan ryhtyvällä on oltava ongelmia alkoholin käytön kanssa? Otammeko todellakin 'vahingon' takaisin seuraavassa kuussa? Meitä muistutetaan jatkuvasti myös siitä, ettei kuukauden kieltäytyminen edistä terveyttä. Välillä tuntuu, että homma on jopa terveydelle vaarallista.

Mikä lie 'kaiken hyväksyvä ja äärilaitoja karttava ilmapiiri' tekee sen, ettei itsensä koettelu ole kovassa huudossa. Tai sitten extreme-höyryissä ajatellaan, ettei kuukausi ole mitään, tosimies ryhtyy kokonaan absolutistiksi. Mikä ei tientenkään ole huono vaihtoehto, mutta onko se vaihtoehto tipattomalle?

Siitä olen samaa mieltä, että kuukausi on lyhyt aika ihmisen elämässä. Siinä ajassa ei addiktioita lopeteta. Mutta kuukausi voi olla riittävä aika omien kulutus- tai toimintatapojen tarkasteluun. Useimmat palavaat terveyskuurin jälkeen entiseen elämäänsä, mutta jos se ei ole huonoa elämää, niin mitä sitten.

Nämä viisikymppiset sattuivat sopivasti helmikuun ensimmäiselle viikonlopulle. Matkalla oli aikaa pohtia sitäkin, olisiko lupaus säilynyt, jos juhlat olisivat sattuneet tammikuulle? Mutta kun ei sattunut, niin ei sattunut.

Onko pelaaminen vain pahasta?

Viikonloppuna koettiin talven kovimmat pakkaset. Lauantaiaamuna mittari miinusti kahteenkymmeneenkuuteen asteeseen. Ulkona käväisin vain postilaatikkoreissun verran. Tapoihini kangistuneena kipaisen lehden aina shortseissa. Nyt ilmoitin lapsille, että tänään ei tarvitse mennä ulos.

Sisäpäivä pienten kanssa voi olla mukavakin, mutta se vaatii suunnitelmallisuutta. Ehkä myös vähän herkkuja. Kun lautapelit ja Uno-kortit on käyty läpi, alkavat katseet kääntyä pelikoneen suuntaan. Sellainen tuli joskus perheeseemme puhelinliittymien vaihto-operaatiossa.

Emme ole järin innostuneita konsolipeleistä, erityisesti vaimo on suhtautunut asiaan nihkeästi. Tällä kertaa puolisoni kuitenkin ilmoitti, että pelataan vaan, mutta vasta kun hän on tullut kaupasta. Lasten ilme oli näkemisen arvoinen, kun äiti palasi mukanaan parikin uutta peliä ja eräs lisälaite. Lisälaite, jota on ollut saatavilla jo pitkään, mutta koska pelaaminen on pahasta, sitä ei ole meille hankittu. Paitsi nyt, kun suositeltiin.

Syynä takin kääntöön oli nimenomaan tuo liiketunnistin, joka tekee pelaajasta joystickin. Sohvalla makoilun sijaan tämä vehje laittaa pelaajan tekemään kaikki ne temput, joita hänen ohjaamansa hahmo ruudulla tekee. Jos haluat hahmosi hyppäävän, hyppää itse. Jos haluat hahmosi väistävän, väistä itse.

Lapset innostuivat erityisesti seikkailupelistä, jossa kallioita väistellen lasketaan koskia kumiveneellä. Kahdella isommalla oli vartin laskemisen jälkeen hiki pinnassa. Vaimon varsinainen löytö oli tanssipeli, jossa voi valita - joko kunnon tai fiiliksen mukaan - fitness-tasoista heilumista tai säyseämpää jammailua. Biisin jälkeen tv-ruudulta voi lukea kulutetut kalorit.

Voi olla, että lasten houkutteleminen ulos teettää tulevina päivinä vähän normaalia enemmän töitä. Ja kun sattuu niin, että konsolin vetovoima on suurempi kuin lumilinnan, sekään ei välttämättä ole katastrofi: peliaikaa voi aina ansaita lisää - lukemalla kirjan!

Hiihtämisen taito

Tehtiin kahden isomman kanssa talven ensimmäinen laturetki. Eskarilaiselle se oli samalla eka hiihtoreissu oman piha-alueen ulkopuolella, ja hyvinhän se meni. Alkumatkan epävarmuus vaihtui takaisin tullessa lähes hiihtosankarin elkeisiin. Oppimisen ja omaksumisen ilon katselemiseen ei väsy koskaan.

Oma ansionsa onnistumiseen oli ehkä myös välineillä. Isommalle hankittiin talvi-alesta kaikki hiihtokamat, pienempi joutui tyytymään uusiin sauvoihin sekä veljeltä perittyihin suksiin ja monoihin. Onneksi eskarissa ei vielä välineillä elvistellä, koulussa meno on jo toinen.

Lumipyryt ovat olleet yksi tämän talven kiusoista. Luntakin suurempi vaikutus on tuulella. Kylmä viima ei houkuttele edes hyvin hoidetuille laduille. Tosin tammikuussa Etelä-Suomessa on ollut niin hyvät ulkoilukelit, ettei jäljelle jää kuin selityksiä, tekosyitä ja meikäläisen saamattomuutta.

Suksien kiinnittämistä, tasapainoa ja muuta vartalon hallintaa voi harjoitella omalla pihalla, mutta hiihtämään oppii vain hiihtämällä. Onneksi täältä löytyy Paloheinän ja Haltialan kaltaisia ulkoilumaastoja, niiden kunnossapidossa ei mene verorahat hukkaan.

En väitä, että hiihdon tai luistelun tarvitsee olla mikään kansalaistaito. Uskon kuitenkin, että edellisen kaltaisia taitoja hallitessa on hauskempaa. Mieleen tulee ainakin liikunnallisen elämäntavan hyödyt, luonnossa liikumisen ilo, ehkäpä myös koulussa kiusaamisen välttäminen.

Lasten kanssa harrastettaessa vanhemmilla voi olla aikaa katsella ympärilleen. Omalla lenkillä olisi jäänyt huomaamatta kyyhkyn toinen siipi ja kasa muita sulkia. Lapset olivat mietteliään näköisiä, kun tutkimme jälkiä iskun ympärillä. Kettu repolainen oli valinnut aamulla saman ladun.

R-sana

"Pikku-Kalle lähti ulos. Äiti muistutti Kallea ystävällisyydestä ja vastaamaan kaikkien esittämiin kysymyksiin 'joo'. Ensimmäisenä vastaan tuli naapurin Ville joka kysyi, halusiko Kalle jäätelöä? Maukkaan herkun jälkeen vastaan tuli 'ulkomaalaisen' näköinen mies, joka puolestaan kysyi, tahtoiko Kalle turpaansa?"

Vitsi jatkui vielä tovin, mutta minä juutuin aatteineni tähän kohtaan. Tätä, vanhaa mutta ilmeisen elinvoimasta vitsiä, kertoi koululaisemme meille aamiaispöydässä. En ole varma mitä kukin vitsistä sai, mutta lapset ovat huumorissa lojaaleja toisilleen, nuorimmainenkin hekotti sydämensä kyllyydestä.

Kodin merkitys lapsen arvojen ja asenteiden muodostumiseen on kiistaton. Se, missä sävyssä kotona asioista keskustellaan, vaikuttaa meihin - tavalla tai toisella - loppuelämämme. Mutta tähän 'yksilön kehityksen mikroympäristöön' kuuluvat myös leikki- ja koulukaverit. Ja sosiaaliset verkostot pyrkivät iän mukana vain kasvamaan.

Myös rajojen koettelu kuuluu lapsen kehitysvaiheisiin. Nuorempana venytellään ehkä enemmän tontin kuin ajattelun rajoja, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän ottaa vaikutteita perheen ulkopuolelta. Kuinka paljon tulevaisuutemme on sidottu geeneihin, kuinka paljon kasvuympäristöömme - lopputuloksesta kiistellään varmasti pitkään.

Miten vanhempi sitten reagoi, kun huomaa lapsessaan sellaista käytöstä, jota ei haluaisi nähdä? Luultavasti osa syyllistää itseään, osa ulkopuolisia tahoja, joku sattumaa, joku kohtaloa. Kohtaloa lukuunottamatta kaikki ovat mahdollisia tekijöitä, mutta syyllisen etsiminen oman yhteisön ulkopuolelta tuntuu houkuttelevan helpolta.

Vitsin jälkeen kysyin, miksi selkäsaunan ehdottajan pitää olla ulkomaalaisen näköinen. Koululainen katseli minua hämmentyneen näköisenä ja teki vastakysymykseen: "emmä tiedä, eiks se voi olla?". "Voi, mutta pitääkö sen olla?" "No, sehän on vitsi". Tyypillistä suvaitsevaisen ihmisen ylireagointia?

Okei, en ehkä lähde vielä vaatimaan koululaisemme kaveripiirin tai koulun vaihtoa. Varsinkin, kun uudet kaverit, sekä koulussa että sen ulkopuolella, kertovat näitä samoja vitsejä. Lasten ollessa pieniä, nousee tärkeimmäksi se, kuinka me käsittelemme sitä tietoa, joka meille kantautuu kodin ulkopuolelta. Sovittiin, että seuraavan kerran 'turpaan kyselijä' on naapurin Ville - niin kuin se todennäköisesti onkin.

Lahja

En vietä syntymäpäiviäni. Muiden merkkipäivät ovat asia erikseen mutta omat jätän väliin. Joskus joku on pyrkinyt kyseisenä päivänä kahville, mutta ei enää vuosiin. Nykyään selviän parilla tekstarilla. Monesti käy niin, että vasta onnitteluviestin myötä muistan itsekin koko asian.

Välinpitämätön suhtautuminen auttaa. Aika tekee tehtävänsä, ensin ehkä ihmettellään, sitten totutaan, lopulta unohdetaan. Jotenkaan en osaa nauttia juhlakaluudesta. Onnittelut, muistamiset ja kaikenlaiset huomionosoitukset tuntuvat minusta lähinnä vaivaannuttavilta.

Erikoisuuden tavoittelua. Itsekkyyttä. Vanhenemisen pelkoa. Vääränlaista vaatimattomuutta. Kaltaisillani voi olla monenlaisia syitä olla järjestämättä juhlia, eikä se, ettei yksinkertaisesti kiinnosta, ole niistä vähäisimpiä. Kiinnostuksen puute tai se, ettei koe olevan mitään juhlittavaa.

Se, etten itse vietä synttäreitäni, ei tarkoita ettei perheeni niitä viettäisi. Joka vuosipäivä tulee lapsilta kortti ja vaimokin mieluusti muistaa kirjalla. Vaikka muunlaisesta en perusta, oman perheen muistamiset tuntuvat ihan mukavilta.

Tänä vuonna perheen sisäisissä muistamisissa avattiin uusi luku, kun koululaisemme lähestyi minua muikea ilme kasvoillaan ja kädet selän takana. Hieman epävarmana hän ojensi minulle kortin ja paketin, paketin jonka naapurin isommat lapset olivat auttaneet kultaiseen kääreeseen.

Paketista paljastui kirja, jonka 7- vuotias oli elämänsä ensimmäisellä, omalla kauppareissullaan ostanut. "En osaa, isi, sanoa, onko se hyvä, mutta kun sinä tykkäät kirjoista". Kysyin vaimolta, mitä hän tiesi asiasta, ei mitään. Poika vakuutti vieressä, että sekä idea että rahat olivat hänen.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun vanhempi meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä. Miten tuo, pieni lapsemme, on asian päässään pyöritellyt? Osunut kauppaan oikeana päivänä, etsinyt kirjan, jota ei ole nähnyt meillä, ostanut ja pakannut sen, ja ennen kaikkea, pitänyt kaiken salaisuutena?!

En meinaa toipua liikutuksestani. Ele, ajatus ja sen toteutus saavat minut pohtimaan myös omaa käyttäytymistäni. Taidan ymmärtää - ja ottaa myös käyttöön - lehdistä tutun ilmoituksen 'perhepiirissä'. Ja olipa tuo kirja mikä tahansa, se saa hyllyssäni ja sydämessäni kunniapaikan.

Kasattava kaappi

Valintaprosessin jälkeistä tavaroiden roudausta - ensin autoon, sitten kotiin. Pakettien aukaisua ja pahvien tunkemista kierrätysastiaan. Osien luettelointia ja järjestelyä, työkalujen ja taustamusiikin haeskelua. Suunnittelua, sovittamista ja usein tunteja kestävää askartelua. Sitä on huonekalujen ostaminen tänä päivänä.

Saatan kuulua vähemmistöön, mutta pidän itse koottavista tuotteista. Toki tykkäämisen asteeseen vaikuttaa palapelin laatu. Huonot pakkaukset, toisiinsa sopimattomat palikat tai puutuvat ruuvit syövät ketä tahansa, mutta yleensä laatuongelmista pääsee, kun ei osta ihan halvinta.

Tietysti reklamaatiokynnys on sitä herkemmässä, mitä kalliimmasta tuotteesta on kysymys. Kun työn alla on edullinen tuoli, poraan mielummin puuttuvat reiät itse. Huomaan jopa saavani tyydytystä siitä, että pystyn kasamaan tuotteen sen viosta huolimatta. "Juuri sitähän ne sutta tekevät toivovatkin", kuuluu kuittaus.

Ehkä on niin, että kaltaisteni nikkarien toiminta edesauttaa huonon laadun ylläpitämistä, tiedä häntä. Mutta on minulla puolustuskin: kuinka monesta perheestä löytyy vielä autotalli, jossa halukkaat voisivat näitä 'tee se itse' -taipumuksiaan harjoittaa? Jos ei ole tallia, on nikkaroitava sisällä.

Minulle porien, sahojen ja vasaroiden maailma edustaa osittain kadonnutta aikaa. Autotallit ovat ehkä väistymässä mutta onneksi on vielä komeroita, joissa säilyttää työkaluja. Ja nyt kun päästiin asiaan, niin meilläkin on yksi kaapisto lisää. Tosin tällä kertaa ei työkaluille, vaan lastenvaatteille. Niitä on nyt työkaluja enemmän.

Vuoden teema

Vuonna 2012 löi viimeistään läpi tietoisuus siitä, että myös negatiiviset ajatukset ja lausunnot ovat kuranttia kauraa käytäessä jos minkälaista arvo- tai mielipidekeskustelua. Kritiitiikin rinnalle on noussut yhä vahvemmin suora lyttääminen ja henkilökohtaisuuksiin menevä haukkuminen.

On mielipiteitä ennekin saanut laukoa, mutta viime aikoina mielipiteistä on tullut niin tärkeitä, että ne kaikki pitää saada aina kuuluville ja näkyville. Ajalle tyypillisesti kaikkien lausunnot ovat tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Enää ei kenellekään saa sanoa: "pidähän pienempää suuta" tai että "mielipiteesi on väärä".

Sananvapauteen osaavat vedota kaikki, eikä yltiöavoimeksi yltyneessä keskustelukulttuurissa haluttaisi ottaa takapakkia. Kaikkia suvaitaan nykyään tasapuolisesti, myös suvaitsemattomia ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Mutta johtaako hyvää tarkoittava ajatus toivottuun lopputulokseen?

'Jokainen meistä on tärkeä'. 'Jokaisen mielipide on tärkeä'. 'Jokainen haluaa tulla nähdyksi'. 'Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi'. Näillä asiantuntijoiden ohjeilla meidän suomalaisten pitäisi voida paremmin. Miltä näyttää? Joko edellämainitut ohjeet eivät toteudu, tai sitten ne eivät toimi.

Mielenterveyden ammattilaiset vakuuttavat, että negatiivisia tunteita saa ja pitää tuntea. Siitäkö se kiikastaakin? Pelkojen ja ennakkoluulojen käsittely koetaan niin vaikeaksi, että ne on parempi ulkoistaa. Ei kun kynä käteen ja pahaa oloa purkamaan.

Puolustuksen puheenvuorossa vedotaan toimijan helpottuneeseen oloon. Voi toki olla, että haukkujan olo hetkellisesti paranee, mutta monenko olo julkisesta teilaamisesta huononee? Kynän mahtavuudesta värkätty sananlasku ei ole siitä huonoimmasta päästä.

Tälle vuodelle toivon resursseja sosiaalipalveluihin, sivistyksen käsikirjaa koteihin, joista se puuttuu, tai ainakin lisää penaaleja, joissa voisi säilyttää - joskus vähän tylsiksikin kirjoitettuja - kyniä. Parempaa Uutta Vuotta kaikille!