Lasten urheilusta 5

Urheluharrastuksen kustannukset

Tutkimusten mukaan yli puolille suomalaisperheistä harrastaminen urheiluseurassa on jo liian kallista. Kustannusten nousun sanotaan johtuvat pitkälti lasten vanhemmista, nimenomaan me vanhemmat vaadimme lapsen harrastukselta paljon. Etenkin kilpaurheilussa kustannuksia nostavat harjoitustilojen vuokrien, varusteiden ja kisamatkojen lisäksi ammattimaiset valmentajat.

Tarvitsevatko lapset ammattimaisia tai jopa ammattivalmentajia? Jos asiaa katsotaan kilpa- ja tulosurheilun näkökulmasta, ammattimaisuus on perusteltua. Monessa lajissa lapset ja nuoret tarvitsevat laadukkaampaa valmennusta kuin aikuiset, sillä oikeat suoritustavat ja liikeradat opitaan lapsena. Ja tukevasti rakennetulle pohjalle voi perustaa mitä tahansa.

Jos asiaa katsotaan lapsen näkökulmasta, sopiva valmentaja voi olla kuka tahansa aikuinen, joka tulee hyvin juttuun lasten kanssa. Näin onkin monessa seurassa, etenkin aloittelevien juniorijoukkuiden valmennuksessa on paljon äitejä ja isejä. Lasten tasapuolinen kohtelu voi olla haasteellista, mutta kustannuksia tällä tavalla voi laskea.

Suorituspaikat ovat merkittävä kustannustekijä. Esimerkkilajina salibandy pääkaupunkiseudulla, jossa edullisemmat kouluvuorot ovat korvautuneet lähes puolet kalliimmilla yksityisillä hallivuoroilla. Jalkapallossa talviharjoittelu ei edes onnistu ilman hallivuoroja. Osa harjoitusten siirroista parempiin ja kalliimpiin halleihin on lajitekniikkaan liittyviä, osa lajikulttuurin nostamiseen liittyviä.

Tilavuokrien vaihtelun vuoksi eri kaupungissa saman lajin harrastaminen voi olla eri hintaista. Myös seurojen välillä voi olla isoja hintaeroja kustannuksissa. Mitä isompi seura, sitä enemmän hallinnollisia ja toiminnallisia töitä, joita hoitamaan joudutaan palkkaamaan erikseen ihmisiä. Pienemmissä seuroissa töitä tehdään paljon palkatta.

Samaan aikaan yleisen hintatason nousun kanssa perinteinen urheiluseurojen talkootyö on menettänyt merkitystään. Olipa syy meidän vanhempien aikapula, laiskuus tai mikä tahansa, monet vanhemmat maksavat mieluummin vähän ylimääräistä, kun vääntäytyvät vapaa-ajallaan lumen pudotukseen tai puffetin pitoon.

Kuukausimaksujen lisäksi lapsi joutuu maksamaan seuran jäsenmaksun, kilpailulisenssin tai pelipassin ja vakuutuksen. Varusteita ja peliasuja pitää uusia vähintäänkin vuosittain. Tämä nostaa kustannuksia etenkin lajeissa, jossa varusteita on paljon. On olemassa myös käytettyjä pelikamoja myyviä sporttidivareita, mutta pajon harjoitteleville nämä eivät ole todellinen vaihtoehto.

Samaan aikaan, kun me valitamme harrastusmaksujen hinnoista, me myös vaadimme urheiluseuroilta asoita, jotka nostavat kustannuksia. Korostan edelleen sitä, että kun julkisuudessa vertaillaan eri lajien välisiä kustannuksia, yleensä tarkoitetaan lajissa kilpailemista. Se, mitä tällä rahalla saa, ansaitsee oman blogimerkintänsä.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että monia urheilulajeja on mahdollista harrastaa edelleen kohtuullisen edullisesti. Kysymykseen, miksi urheiluseurat panostavat niin paljon kilpailemiseen, en osaa vastata. Mutta se on selvää, että halpaa - jopa ilmaista - joko yhteiskunnan tai järjestöjen ylläpitämää urheiluseuratoimintaa tarvittaisiin tähän maahan lisää.

Lasten urheilusta 4

Tavoitteellinen kilpaurheilu

Yksi lapsistamme on tykästynyt kilpailemiseen ja urheiluun. Menimme nappulafutikseen hänen ollessa neljävuotias. Puolentoista vuoden potkiskelun jälkeen kaveri halusi käteensä mailan. Läheltä löytyi salibandykoulu. Jälleen meni puolitoista vuotta, ja ekaluokkalainen halusi liittyä oikeita pelejä pelaavaan joukkueeseen. Kaverit ovat tärkeä osa harrastusta. Sovimme muutaman muun kilpailusta syttyvän lapsen vanhemman kanssa, että haemme samaan joukkueeseen.

Lasten kilpaurheilu on teema, joka herättää tunteita. Aiheesta on tehty tutkimuksia, eivätkä kaikki kerro yhtä totuutta. Samastakin tutkimuksesta voidaan poimia dataa moneen eri käyttöön, eli tuloksissa on kyse myös painotuksista. Laitan kirjoituksen perään muutaman linkin, joissa esitellään lasten kilpaurheilun vaikutuksia.

Pidän itsekin salibandyn imagosta. Esimerkiksi jääkiekkoon verrattuna säbä tuntuu rennommalta. Toki näin onkin, salibandy on vielä suhteellisen tuore tulokas huippu-urheiluperheessä. Rentouteen vaikuttaa sekin, että - lajin suosiosta huolimatta - harva saa siitä ammatin. Niinpä treenien ja pelien aikana on helpompi muistaa, että vaikka jo kilpaillaan, kyse on kuitenkin lasten harrastuksesta.

Kun parjataan kilpaurheilun vaikutuksia lapsiin, lähtökohta on monesti mustavalkoinen. Jos asiaa tarkastellaan kilpailua tai urheilua vieroksuvan lapsen näkökulmasta, moitteet ovat varmasti totta. Jos asiaa katsoaan koulussa alisuoriutuvan oppilaan näkökulmasta, moitteet voivat olla totta. Jos vinkkeli on lapsensa 'menestykseen pettyneen' vanhemman, ollaan jo heikoilla jäillä. Jos ääneen pääsee kilpailusta ja treenaamisesta motivoituva nuori, tulos on aivan eri.

Pelaaminen maistui ja tavoitteet kasvoivat. Parin vuoden jälkeen joukkue jaetiin kahtia: haastajajoukkueeseen ja kilpajoukkueeseen. Tässä kohtaa törmätään usein vaikeuksiin. Jotkut haastajajoukkueeseen nimettyjen lasten vanhemmat kokevat, etteivät heidän lapsensa ole riittävän hyviä kilpajoukkueeseen. Kyse voi olla tästäkin, mutta enemmän kuitenkin siitä, että annetaan niiden lasten kilpailla, jotka sitä eniten itse tahtovat.

Kilpailuvietti ei sammu tappioista, eikä täyty voitoista. Tappion jälkeen autotallin takana mökötetty tunti ja seinälle ripustettava mitalli ovat sinänsä samanarvoisia. En ihmettele kilpaurheilevan lapsemme reaktioita - isänsä poika, sekoitus sekä perimää että käyttäytymismallia. Voittaminen on kivaa ja tappiota pitää vähän inhota.

Kilpailuvietti näkyy esimerkiksi siinä, että liikunnalliset suoritteet ovat usein alisteisia kilpailulle. Palloa pomputetaan siksi, että saadaan parannettua ennätystä, ei vain siksi, että se sattuu olemaan kivaa. Kilpailuhenkiset lapset hakeutuvat helposti saman henkiseen seuraan. Jos ei ole porukkaa, ei synny peliä. Jos ei synny peliä, paremmutta on vaikea mitata.

Jos paremmuutta ei voi mitata, voi homma tyssätä siihen. Samalla tavalla loppuu niiden lasten harrastaminen, jotka joutuvat kilpailemaan, vaikka ei huvittaisi. Kuten monessa muussakin asiassa, myös lasten urheilussa, kyse on yksilöllisyydestä. Me vanhemmat olemme paljon vartioina. Meidän tehtävämme on tunnistaa lastemme ominaisuudet, ja rakentaa lapsen liikunnallinen polku sen mukaan.

Lasten kasvaessa harjoitukset lisääntyvät ja tehot kovenevat. Tällä hetkellä säbäjäbän viikko-ohjelmaan kuuluu kolme mailavuoroa, kerran juoksukoulua kuten myös joogaa. Tähän päälle pelit, joita on syyskaudella lähes joka viikonloppu, kevätkaudella keskimäärin joka toinen viikonloppu. Määrät alkavat olla sellaisia, ettei niihin voi enää pakottaa. Homman pitää lähteä omasta halusta.

Paineeton lapsiurheilu kasvattaa huippumenestyjiä

Kilpaurheilu vähentää psyykkistä oireilua aikuisena

Askelmerkkejä lasten ja nuorten nykyaikaiseen kilpaurheiluun

Koulujen Urhea-malli helpottaa koulun ja harrastuksen yhdistämistä

Lasten urheilusta 3

Urheilua aloitteleva lapsi

Liikunnallisuus, tai ehkäpä jopa liikunnallinen lahjakkuus, ei välttämättä kuulu yhteen kilpailuvietin tai edes urheilullisuuden kanssa. Nuorin lapsemme, jonka ketteryyttä, liikkuvuutta ja rytmitajua olen seurannut kiinnostuneena alusta asti, ei ole kovin kiinnostunut urheilupeleistä ja pelaamisesta. Mutta liike on jatkuvaa.

Varhain havaittu into kiipeilemiseen, pomppimiseen ja itsensä haastamiseen fyysisesti johti kuopuksemme aluksi voimistelupainotteiseen gymiin. Paikan sulkeuduttua saman tapainen meno jatkui temppukoulun ja sirkuskoulun puolella. Kerran viikossa, ohjattua ja opastettua toimintaa kehon hallintaan, sopivaa kenelle tahansa. 

Seuraava vaihe harrastamisessa oli isoveljen seuraaminen salibandykentälle. Säbäkoulussa vierähti puolitoista vuotta. Joukkueurheilun kokeileminen oli kuitenkin enemmän ehkä isän ja veljen mieleen, kuin itse kokijan. Yrityksestä tai nopeudesta homma ei jäänyt kiinni, vaan yksinkertaisesti mielenkiinnon puutteesta.

Päätös lopettaa säbä, tai ainakin laittaa laji tauolle, oli meille vanhemmille pikkuisen kiperä. Salibandykoulun toiminnassa oli laatu kohdallaan, mutta sisältö ei vastannut lapsen omia tarpeita. Tässä kohtaa mietimme, onko lapsen ylipäätään pakko harrastaa urheiluseurassa - tämän kaverin kohdalla liikuntasuositukset täyttyisivät muutenkin.

Uusin lehti harrastamisessa avautui puolittain vahingossa. Hyvän rytmitajun omaava lapsi löysi youtubesta tanssivideot. Yksi oppimisen tapa on jäljittely, olemme saaneet ihailla monenlaisia tanssiesityksiä, moonwalkista uusvanhaan elektroswingiin. Tanssivideoiden vierestä lapsemme löysi myös kamppailulajit, ja niiden näyttävän maailman.

Päätös aloittaa taekwondo tuli siis harrastajalta itseltään. Toki asiaan vaikutti se, että lapsi tiesi myös minun wondoilleen. Vanhempien harrastusten vaikutuksista lapsiin kirjoitan joskus enemmän. Tässä kohtaa totean vain, että kun kaveri löysi eri värisiä vöitä ja tkd-asuja sisältävän laatikkoni, peli oli selvä.

Tanssilla ja kamppailulajeilla on paljon yhteistä. Myös kehonhallintaan tähtäävä voimistelu ja temppuilu ovat vähän kuin 'samasta perheestä'. Kerran viikossa treenit vaihtuivat kahteen, joskus kolmeenkin viikkoharjoituskertaan. Tässä kohtaa liikunta alkaa muistuttaa urheilua. Vaikka lasten treeneissä on paljon leikkiä, kamppailutreeneissä pyritään parantamaan myös fysiikkaa.

Taekwondon aloittamista puolsi myös se, että pääsin itse lapsen mukana jälleen salille. Lapsen kanssa puuhastelu on aina hauskaa, tässä tapauksessa erityisen hauskaa. Lajinvaihto on aiheuttanut myös kysymyksiä. Kuten jo alussa totesin, eivät liikunnallinen lahjakkuus ja urheilullisuus ole sama asia. Pari kertaa olemme keskustelleen siitä, miksi pitää treenata niin paljon, että väsyy. Aiheellisia kysymyksiä. 

Tämän, urheilua kokeilevan tai aloitteleva lapsemme kohdalla koemme rauhallista tyytyväisyyttä. Pystyn nimeämään tunteeseen muutamankin syyn: 1) Kolmannen lapsen kohdalla vanhemmat ovat jo yleensä rennompia, 2) Lapsen taipumusten tai 'lahjakkuuden' ymmärtäminen ja hyväksyminen 3) Lapsen oma mielipide ja vaikutusmahdollisuudet. 

En pysty sanomaan, jääkö taekwondo pysyvämmäksi harrastukseksi. Ehkäpä ensimmäiset kilpailut loppukeväällä näyttävät suuntaa. Niin tai näin, en osaa olla kovin huolissani. Fyysisesti aktiivinen lapsi löytää aina jostain ajan ja paikan liikkua, yksin tai yhdessä, itsenäisesti tai ohjatusti. 

Lasten urheilusta 2

Liikuntaa harrastava lapsi

Kolmesta lapsestamme jokainen on erilainen liikkuja. Jokaisen suhde urheiluun on erilainen. Muistan elävästi kommentin, jonka yksi lapsistamme sanoi ensimmäisten futistreenien jälkeen: 'En mene sinne toista kertaa, mulle meinas tulla hiki'. Arvelin jo tuolloin, että tästä alkaa haastavampi työsarka.

Tämän liikuntaa harrastavan lapsemme lajina on tällä hetkellä tennis. Tennis on uinnin lisäksi ainoa liikuntamuoto tai laji, jota urheilua karttava kaverimme suostuu harjoittamaan. Päätimme pitää uinnin perheen yhteisenä huvittelumuotona, joten ilmoitimme kaverin tenniksen alkeiskurssille. Ensimmäinen vuosi näyttää lupaavalta.

Kerran viikossa tapahtuva lajiharjoittelu on rentoa ja siinä mennään ilo edellä. Liikunnan hyötyjen ja pallonkäsittelytaitojen lisäksi urheiluseurassa harrastaminen tuo lapsen elämään uusia kavereita. Vähintään yhtä hienoa, kuin onnistunut suoritus, on pikkuhiljaa tapahtuva ryhmäytyminen.

Onnistumisen elämyksiä tarvitsevat kaikki. Myös liikunnan ilo on liikunnasta lähtökotaisesti nauttiville selviö. Jotkut motivoituvat kilpailusta, meidän liikkujaa kaikenlainen kilpailu ahdistaa. Onneksi on yhteenkuuluvuuden tunne seurakavereiden kesken. Spontaanit ilon purkaukset ja nauru kentällä lämmittävät yllättävän paljon myös vanhemman mieltä.

Liikunnan iloa on myös se, että 'ihan minne sattuu' -lentelevät pallot naurattavat kaikkia, mutta hyvin toimivassa ryhmässä ei naureta pelaajille eikä epäonnistumisille - hauskuus lähtee siitä, ettei homma ole niin vakavaa. Kilpaurheilua harrastavan lapsemme mokien kohdalla en muista aina nauraa. Vaikka ehkä pitäisi.

Lasten liikuntasuositusten mukaan 'kerran viikossa' -treenit ovat auttamatta liian vähän. Niinpä, 'miksi aina minä' -kysymyksistä piittaamatta, otan kaverin joskus mukaan omille kävely- ja hiihtolenkeilleni. Tällöin joudun tinkimään omista treeneistäni, joka ei aikapulasta kärisivälle ole ihanneratkaisu, mutta yritän ajatella pidemmälle.

Avuksi tulevat myös sisäliikuntapuistot, joita paatuneimmatkaan urheilun vihaajat eivät ymmärrä vastustaa. Tämäkin maksaa, mutta hintaa pienentää tukka märkänä ja naama punaisena takaisin palaava lapsi. Tässä kaikessa auttaa tietenkin se, että perheessämme on kaksi työssä käyvää aikuista. Kaikissa perheissä tilanne ei ole yhtä hyvä.

Kirjoitan seuraavaksi sekä urheilua että kilpaurheilua harrastavista lapsistamme. Mutta totean jo nyt, että vaikka huomattavasti enemmän harrastavien lastemme urheiluun sitoutuminen vie paljon enemmän aikaa, työn määrä - ja sen tulokset - ovat tässä kohtaa kaikkein merkittävimmät.