Tänään Helsingin Kampintorilla muutama asiaan vihkiytynyt järjestää ”Minulla on aikaa”-päivän. Tavoite on jalo: pienellä ajallisella panostuksella, läsnäololla ja kuuntelemisella voi olla suuri merkitys toiselle ihmiselle. Kun tänä aamuna haastattelin yhtä tapahtuman järjestäjistä, hän vakuutti, että pääsääntöisesti kiire on itse aiheutettua ja niillään nitistettävissä.
Oman ajallisen panostukseni ja läsnäoloni olen suunnannut lapsilleni sen verran tehokkaasti, että tällä kertaa torilla ei tavata. Sen sijaan kuuntelemisen taidossa on meikäläiselläkin petrattavaa. Aikapulaa valittelevalla on aikaa tuoda oma kantansa julki, mutta ennätänkö kuunnella vastausta? Osaanko, haluankokaan?
Sosiologi Timo Kopomaa toteaa kirjassaan Leppoistamisen tekniikat, että ajan puute tuntuu raastavan lapsiperheitä ja aikuisia aina kriisin partaalle. Minusta tuntuu samalta. Mutta kun yritän miettiä kuinka paljon kiireeni on itse aiheutettua, en pääse puusta pitkään. Totta kai perheen perustaminen on valinta. Totta kai omakotitalon rakentaminen on valinta - vieläpä valinta, jota kaikki eivät voi valita.
Aikapulan rinnalle on noussut uusi termi: aikaköyhyys. Siinä kun aikapula on enemmän arvovalinta, aikaköyhällä ei vaihtoehtoja ole. Aikaköyhyydestä kärsitään eniten kehitysmaissa, köyhyydellä on tapana kumuloitua. Aikaköyhyydestä kärsivät enemmän naiset kuin miehet sillä arjen pyörittäminen ja kodinhoito jakautuu edelleen epätasaisesti.
Joskus muistutan itselleni, että joillakin on vielä vähemmän. En sen takia, että se minua lohduttaisi, vaan sen takia, etten valittaisi. Suhteellisuuden tajua antaa myös tasa-arvoinen parisuhde, jossa työt ja vastuut jaetaan, jossa keinot ja tavoitteet ovat yhteisiä. Kuten vaikka se, että päästää toisen lenkille, vaikka eteisessä olisi pissi-kakka-mehu-kura-tuplavahinko. Missä on mun verkkarit?
Kyll se siitä. Ei niitä vuosia niin paljoa ole edessä, kun lapset on pieniä. Kohta sä huutelet niille: "Olisitte joskus kotonakin!". Sit on taas omaa aikaa. Ehkä.
VastaaPoista