Onko pelaaminen vain pahasta?

Viikonloppuna koettiin talven kovimmat pakkaset. Lauantaiaamuna mittari miinusti kahteenkymmeneenkuuteen asteeseen. Ulkona käväisin vain postilaatikkoreissun verran. Tapoihini kangistuneena kipaisen lehden aina shortseissa. Nyt ilmoitin lapsille, että tänään ei tarvitse mennä ulos.

Sisäpäivä pienten kanssa voi olla mukavakin, mutta se vaatii suunnitelmallisuutta. Ehkä myös vähän herkkuja. Kun lautapelit ja Uno-kortit on käyty läpi, alkavat katseet kääntyä pelikoneen suuntaan. Sellainen tuli joskus perheeseemme puhelinliittymien vaihto-operaatiossa.

Emme ole järin innostuneita konsolipeleistä, erityisesti vaimo on suhtautunut asiaan nihkeästi. Tällä kertaa puolisoni kuitenkin ilmoitti, että pelataan vaan, mutta vasta kun hän on tullut kaupasta. Lasten ilme oli näkemisen arvoinen, kun äiti palasi mukanaan parikin uutta peliä ja eräs lisälaite. Lisälaite, jota on ollut saatavilla jo pitkään, mutta koska pelaaminen on pahasta, sitä ei ole meille hankittu. Paitsi nyt, kun suositeltiin.

Syynä takin kääntöön oli nimenomaan tuo liiketunnistin, joka tekee pelaajasta joystickin. Sohvalla makoilun sijaan tämä vehje laittaa pelaajan tekemään kaikki ne temput, joita hänen ohjaamansa hahmo ruudulla tekee. Jos haluat hahmosi hyppäävän, hyppää itse. Jos haluat hahmosi väistävän, väistä itse.

Lapset innostuivat erityisesti seikkailupelistä, jossa kallioita väistellen lasketaan koskia kumiveneellä. Kahdella isommalla oli vartin laskemisen jälkeen hiki pinnassa. Vaimon varsinainen löytö oli tanssipeli, jossa voi valita - joko kunnon tai fiiliksen mukaan - fitness-tasoista heilumista tai säyseämpää jammailua. Biisin jälkeen tv-ruudulta voi lukea kulutetut kalorit.

Voi olla, että lasten houkutteleminen ulos teettää tulevina päivinä vähän normaalia enemmän töitä. Ja kun sattuu niin, että konsolin vetovoima on suurempi kuin lumilinnan, sekään ei välttämättä ole katastrofi: peliaikaa voi aina ansaita lisää - lukemalla kirjan!

Hiihtämisen taito

Tehtiin kahden isomman kanssa talven ensimmäinen laturetki. Eskarilaiselle se oli samalla eka hiihtoreissu oman piha-alueen ulkopuolella, ja hyvinhän se meni. Alkumatkan epävarmuus vaihtui takaisin tullessa lähes hiihtosankarin elkeisiin. Oppimisen ja omaksumisen ilon katselemiseen ei väsy koskaan.

Oma ansionsa onnistumiseen oli ehkä myös välineillä. Isommalle hankittiin talvi-alesta kaikki hiihtokamat, pienempi joutui tyytymään uusiin sauvoihin sekä veljeltä perittyihin suksiin ja monoihin. Onneksi eskarissa ei vielä välineillä elvistellä, koulussa meno on jo toinen.

Lumipyryt ovat olleet yksi tämän talven kiusoista. Luntakin suurempi vaikutus on tuulella. Kylmä viima ei houkuttele edes hyvin hoidetuille laduille. Tosin tammikuussa Etelä-Suomessa on ollut niin hyvät ulkoilukelit, ettei jäljelle jää kuin selityksiä, tekosyitä ja meikäläisen saamattomuutta.

Suksien kiinnittämistä, tasapainoa ja muuta vartalon hallintaa voi harjoitella omalla pihalla, mutta hiihtämään oppii vain hiihtämällä. Onneksi täältä löytyy Paloheinän ja Haltialan kaltaisia ulkoilumaastoja, niiden kunnossapidossa ei mene verorahat hukkaan.

En väitä, että hiihdon tai luistelun tarvitsee olla mikään kansalaistaito. Uskon kuitenkin, että edellisen kaltaisia taitoja hallitessa on hauskempaa. Mieleen tulee ainakin liikunnallisen elämäntavan hyödyt, luonnossa liikumisen ilo, ehkäpä myös koulussa kiusaamisen välttäminen.

Lasten kanssa harrastettaessa vanhemmilla voi olla aikaa katsella ympärilleen. Omalla lenkillä olisi jäänyt huomaamatta kyyhkyn toinen siipi ja kasa muita sulkia. Lapset olivat mietteliään näköisiä, kun tutkimme jälkiä iskun ympärillä. Kettu repolainen oli valinnut aamulla saman ladun.

R-sana

"Pikku-Kalle lähti ulos. Äiti muistutti Kallea ystävällisyydestä ja vastaamaan kaikkien esittämiin kysymyksiin 'joo'. Ensimmäisenä vastaan tuli naapurin Ville joka kysyi, halusiko Kalle jäätelöä? Maukkaan herkun jälkeen vastaan tuli 'ulkomaalaisen' näköinen mies, joka puolestaan kysyi, tahtoiko Kalle turpaansa?"

Vitsi jatkui vielä tovin, mutta minä juutuin aatteineni tähän kohtaan. Tätä, vanhaa mutta ilmeisen elinvoimasta vitsiä, kertoi koululaisemme meille aamiaispöydässä. En ole varma mitä kukin vitsistä sai, mutta lapset ovat huumorissa lojaaleja toisilleen, nuorimmainenkin hekotti sydämensä kyllyydestä.

Kodin merkitys lapsen arvojen ja asenteiden muodostumiseen on kiistaton. Se, missä sävyssä kotona asioista keskustellaan, vaikuttaa meihin - tavalla tai toisella - loppuelämämme. Mutta tähän 'yksilön kehityksen mikroympäristöön' kuuluvat myös leikki- ja koulukaverit. Ja sosiaaliset verkostot pyrkivät iän mukana vain kasvamaan.

Myös rajojen koettelu kuuluu lapsen kehitysvaiheisiin. Nuorempana venytellään ehkä enemmän tontin kuin ajattelun rajoja, mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän ottaa vaikutteita perheen ulkopuolelta. Kuinka paljon tulevaisuutemme on sidottu geeneihin, kuinka paljon kasvuympäristöömme - lopputuloksesta kiistellään varmasti pitkään.

Miten vanhempi sitten reagoi, kun huomaa lapsessaan sellaista käytöstä, jota ei haluaisi nähdä? Luultavasti osa syyllistää itseään, osa ulkopuolisia tahoja, joku sattumaa, joku kohtaloa. Kohtaloa lukuunottamatta kaikki ovat mahdollisia tekijöitä, mutta syyllisen etsiminen oman yhteisön ulkopuolelta tuntuu houkuttelevan helpolta.

Vitsin jälkeen kysyin, miksi selkäsaunan ehdottajan pitää olla ulkomaalaisen näköinen. Koululainen katseli minua hämmentyneen näköisenä ja teki vastakysymykseen: "emmä tiedä, eiks se voi olla?". "Voi, mutta pitääkö sen olla?" "No, sehän on vitsi". Tyypillistä suvaitsevaisen ihmisen ylireagointia?

Okei, en ehkä lähde vielä vaatimaan koululaisemme kaveripiirin tai koulun vaihtoa. Varsinkin, kun uudet kaverit, sekä koulussa että sen ulkopuolella, kertovat näitä samoja vitsejä. Lasten ollessa pieniä, nousee tärkeimmäksi se, kuinka me käsittelemme sitä tietoa, joka meille kantautuu kodin ulkopuolelta. Sovittiin, että seuraavan kerran 'turpaan kyselijä' on naapurin Ville - niin kuin se todennäköisesti onkin.

Lahja

En vietä syntymäpäiviäni. Muiden merkkipäivät ovat asia erikseen mutta omat jätän väliin. Joskus joku on pyrkinyt kyseisenä päivänä kahville, mutta ei enää vuosiin. Nykyään selviän parilla tekstarilla. Monesti käy niin, että vasta onnitteluviestin myötä muistan itsekin koko asian.

Välinpitämätön suhtautuminen auttaa. Aika tekee tehtävänsä, ensin ehkä ihmettellään, sitten totutaan, lopulta unohdetaan. Jotenkaan en osaa nauttia juhlakaluudesta. Onnittelut, muistamiset ja kaikenlaiset huomionosoitukset tuntuvat minusta lähinnä vaivaannuttavilta.

Erikoisuuden tavoittelua. Itsekkyyttä. Vanhenemisen pelkoa. Vääränlaista vaatimattomuutta. Kaltaisillani voi olla monenlaisia syitä olla järjestämättä juhlia, eikä se, ettei yksinkertaisesti kiinnosta, ole niistä vähäisimpiä. Kiinnostuksen puute tai se, ettei koe olevan mitään juhlittavaa.

Se, etten itse vietä synttäreitäni, ei tarkoita ettei perheeni niitä viettäisi. Joka vuosipäivä tulee lapsilta kortti ja vaimokin mieluusti muistaa kirjalla. Vaikka muunlaisesta en perusta, oman perheen muistamiset tuntuvat ihan mukavilta.

Tänä vuonna perheen sisäisissä muistamisissa avattiin uusi luku, kun koululaisemme lähestyi minua muikea ilme kasvoillaan ja kädet selän takana. Hieman epävarmana hän ojensi minulle kortin ja paketin, paketin jonka naapurin isommat lapset olivat auttaneet kultaiseen kääreeseen.

Paketista paljastui kirja, jonka 7- vuotias oli elämänsä ensimmäisellä, omalla kauppareissullaan ostanut. "En osaa, isi, sanoa, onko se hyvä, mutta kun sinä tykkäät kirjoista". Kysyin vaimolta, mitä hän tiesi asiasta, ei mitään. Poika vakuutti vieressä, että sekä idea että rahat olivat hänen.

Nämä ovat niitä hetkiä, kun vanhempi meinaa haljeta onnesta ja ylpeydestä. Miten tuo, pieni lapsemme, on asian päässään pyöritellyt? Osunut kauppaan oikeana päivänä, etsinyt kirjan, jota ei ole nähnyt meillä, ostanut ja pakannut sen, ja ennen kaikkea, pitänyt kaiken salaisuutena?!

En meinaa toipua liikutuksestani. Ele, ajatus ja sen toteutus saavat minut pohtimaan myös omaa käyttäytymistäni. Taidan ymmärtää - ja ottaa myös käyttöön - lehdistä tutun ilmoituksen 'perhepiirissä'. Ja olipa tuo kirja mikä tahansa, se saa hyllyssäni ja sydämessäni kunniapaikan.

Kasattava kaappi

Valintaprosessin jälkeistä tavaroiden roudausta - ensin autoon, sitten kotiin. Pakettien aukaisua ja pahvien tunkemista kierrätysastiaan. Osien luettelointia ja järjestelyä, työkalujen ja taustamusiikin haeskelua. Suunnittelua, sovittamista ja usein tunteja kestävää askartelua. Sitä on huonekalujen ostaminen tänä päivänä.

Saatan kuulua vähemmistöön, mutta pidän itse koottavista tuotteista. Toki tykkäämisen asteeseen vaikuttaa palapelin laatu. Huonot pakkaukset, toisiinsa sopimattomat palikat tai puutuvat ruuvit syövät ketä tahansa, mutta yleensä laatuongelmista pääsee, kun ei osta ihan halvinta.

Tietysti reklamaatiokynnys on sitä herkemmässä, mitä kalliimmasta tuotteesta on kysymys. Kun työn alla on edullinen tuoli, poraan mielummin puuttuvat reiät itse. Huomaan jopa saavani tyydytystä siitä, että pystyn kasamaan tuotteen sen viosta huolimatta. "Juuri sitähän ne sutta tekevät toivovatkin", kuuluu kuittaus.

Ehkä on niin, että kaltaisteni nikkarien toiminta edesauttaa huonon laadun ylläpitämistä, tiedä häntä. Mutta on minulla puolustuskin: kuinka monesta perheestä löytyy vielä autotalli, jossa halukkaat voisivat näitä 'tee se itse' -taipumuksiaan harjoittaa? Jos ei ole tallia, on nikkaroitava sisällä.

Minulle porien, sahojen ja vasaroiden maailma edustaa osittain kadonnutta aikaa. Autotallit ovat ehkä väistymässä mutta onneksi on vielä komeroita, joissa säilyttää työkaluja. Ja nyt kun päästiin asiaan, niin meilläkin on yksi kaapisto lisää. Tosin tällä kertaa ei työkaluille, vaan lastenvaatteille. Niitä on nyt työkaluja enemmän.

Vuoden teema

Vuonna 2012 löi viimeistään läpi tietoisuus siitä, että myös negatiiviset ajatukset ja lausunnot ovat kuranttia kauraa käytäessä jos minkälaista arvo- tai mielipidekeskustelua. Kritiitiikin rinnalle on noussut yhä vahvemmin suora lyttääminen ja henkilökohtaisuuksiin menevä haukkuminen.

On mielipiteitä ennekin saanut laukoa, mutta viime aikoina mielipiteistä on tullut niin tärkeitä, että ne kaikki pitää saada aina kuuluville ja näkyville. Ajalle tyypillisesti kaikkien lausunnot ovat tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Enää ei kenellekään saa sanoa: "pidähän pienempää suuta" tai että "mielipiteesi on väärä".

Sananvapauteen osaavat vedota kaikki, eikä yltiöavoimeksi yltyneessä keskustelukulttuurissa haluttaisi ottaa takapakkia. Kaikkia suvaitaan nykyään tasapuolisesti, myös suvaitsemattomia ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Mutta johtaako hyvää tarkoittava ajatus toivottuun lopputulokseen?

'Jokainen meistä on tärkeä'. 'Jokaisen mielipide on tärkeä'. 'Jokainen haluaa tulla nähdyksi'. 'Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi'. Näillä asiantuntijoiden ohjeilla meidän suomalaisten pitäisi voida paremmin. Miltä näyttää? Joko edellämainitut ohjeet eivät toteudu, tai sitten ne eivät toimi.

Mielenterveyden ammattilaiset vakuuttavat, että negatiivisia tunteita saa ja pitää tuntea. Siitäkö se kiikastaakin? Pelkojen ja ennakkoluulojen käsittely koetaan niin vaikeaksi, että ne on parempi ulkoistaa. Ei kun kynä käteen ja pahaa oloa purkamaan.

Puolustuksen puheenvuorossa vedotaan toimijan helpottuneeseen oloon. Voi toki olla, että haukkujan olo hetkellisesti paranee, mutta monenko olo julkisesta teilaamisesta huononee? Kynän mahtavuudesta värkätty sananlasku ei ole siitä huonoimmasta päästä.

Tälle vuodelle toivon resursseja sosiaalipalveluihin, sivistyksen käsikirjaa koteihin, joista se puuttuu, tai ainakin lisää penaaleja, joissa voisi säilyttää - joskus vähän tylsiksikin kirjoitettuja - kyniä. Parempaa Uutta Vuotta kaikille!