Viikonloppuna koettiin talven kovimmat pakkaset. Lauantaiaamuna mittari miinusti kahteenkymmeneenkuuteen asteeseen. Ulkona käväisin vain postilaatikkoreissun verran. Tapoihini kangistuneena kipaisen lehden aina shortseissa. Nyt ilmoitin lapsille, että tänään ei tarvitse mennä ulos.
Sisäpäivä pienten kanssa voi olla mukavakin, mutta se vaatii suunnitelmallisuutta. Ehkä myös vähän herkkuja. Kun lautapelit ja Uno-kortit on käyty läpi, alkavat katseet kääntyä pelikoneen suuntaan. Sellainen tuli joskus perheeseemme puhelinliittymien vaihto-operaatiossa.
Emme ole järin innostuneita konsolipeleistä, erityisesti vaimo on suhtautunut asiaan nihkeästi. Tällä kertaa puolisoni kuitenkin ilmoitti, että pelataan vaan, mutta vasta kun hän on tullut kaupasta. Lasten ilme oli näkemisen arvoinen, kun äiti palasi mukanaan parikin uutta peliä ja eräs lisälaite. Lisälaite, jota on ollut saatavilla jo pitkään, mutta koska pelaaminen on pahasta, sitä ei ole meille hankittu. Paitsi nyt, kun suositeltiin.
Syynä takin kääntöön oli nimenomaan tuo liiketunnistin, joka tekee pelaajasta joystickin. Sohvalla makoilun sijaan tämä vehje laittaa pelaajan tekemään kaikki ne temput, joita hänen ohjaamansa hahmo ruudulla tekee. Jos haluat hahmosi hyppäävän, hyppää itse. Jos haluat hahmosi väistävän, väistä itse.
Lapset innostuivat erityisesti seikkailupelistä, jossa kallioita väistellen lasketaan koskia kumiveneellä. Kahdella isommalla oli vartin laskemisen jälkeen hiki pinnassa. Vaimon varsinainen löytö oli tanssipeli, jossa voi valita - joko kunnon tai fiiliksen mukaan - fitness-tasoista heilumista tai säyseämpää jammailua. Biisin jälkeen tv-ruudulta voi lukea kulutetut kalorit.
Voi olla, että lasten houkutteleminen ulos teettää tulevina päivinä vähän normaalia enemmän töitä. Ja kun sattuu niin, että konsolin vetovoima on suurempi kuin lumilinnan, sekään ei välttämättä ole katastrofi: peliaikaa voi aina ansaita lisää - lukemalla kirjan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti