maanantai 14. tammikuuta 2013

Hiihtämisen taito

Tehtiin kahden isomman kanssa talven ensimmäinen laturetki. Eskarilaiselle se oli samalla eka hiihtoreissu oman piha-alueen ulkopuolella, ja hyvinhän se meni. Alkumatkan epävarmuus vaihtui takaisin tullessa lähes hiihtosankarin elkeisiin. Oppimisen ja omaksumisen ilon katselemiseen ei väsy koskaan.

Oma ansionsa onnistumiseen oli ehkä myös välineillä. Isommalle hankittiin talvi-alesta kaikki hiihtokamat, pienempi joutui tyytymään uusiin sauvoihin sekä veljeltä perittyihin suksiin ja monoihin. Onneksi eskarissa ei vielä välineillä elvistellä, koulussa meno on jo toinen.

Lumipyryt ovat olleet yksi tämän talven kiusoista. Luntakin suurempi vaikutus on tuulella. Kylmä viima ei houkuttele edes hyvin hoidetuille laduille. Tosin tammikuussa Etelä-Suomessa on ollut niin hyvät ulkoilukelit, ettei jäljelle jää kuin selityksiä, tekosyitä ja meikäläisen saamattomuutta.

Suksien kiinnittämistä, tasapainoa ja muuta vartalon hallintaa voi harjoitella omalla pihalla, mutta hiihtämään oppii vain hiihtämällä. Onneksi täältä löytyy Paloheinän ja Haltialan kaltaisia ulkoilumaastoja, niiden kunnossapidossa ei mene verorahat hukkaan.

En väitä, että hiihdon tai luistelun tarvitsee olla mikään kansalaistaito. Uskon kuitenkin, että edellisen kaltaisia taitoja hallitessa on hauskempaa. Mieleen tulee ainakin liikunnallisen elämäntavan hyödyt, luonnossa liikumisen ilo, ehkäpä myös koulussa kiusaamisen välttäminen.

Lasten kanssa harrastettaessa vanhemmilla voi olla aikaa katsella ympärilleen. Omalla lenkillä olisi jäänyt huomaamatta kyyhkyn toinen siipi ja kasa muita sulkia. Lapset olivat mietteliään näköisiä, kun tutkimme jälkiä iskun ympärillä. Kettu repolainen oli valinnut aamulla saman ladun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti