Kun mökki on lämmitetty, matkaväsymys pois nukuttu ja sormen päät koviksi soitettu, alan katsella ympärilleni. Pikku pakkanen on vaihtunut plusasteisiin. Ohut lumivaippa on sulanut. Puissa ei näy lehtiä. Pienet laineet lyövät laituria vasten. Järveltä puhaltava tuuli on kylmää mutta ei jäätävää.
Aitan kulmalla odottaa sorakasa satunnaisen lapiomiehen inspiraatiota. Hyvä että odottaa: fyysinen työ toimii kunnon kohennuksen lisäksi meditaatio-keinona. Sora on aika isokivistä tavaraa. Kottikärryn rengas on miltein tyhjä. Kärrään puolikkaita kuormia.
Parin tunnin jälkeen ranteet alkavat hyytyä. Sitten saunaan, monettako kertaa jo? Saunan jälkeen istuin pitkään terassilla. Täällä höyryää iho, ei pää. Yksin ollessa aistit terävöityvät. Hiljaisessa ympäristöstä erottuu tunnistamattomia ääniä. Taidan olla vieraantunut luonnosta, kun jään pohtimaan niiden aiheuttajaa.
Joillekin täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden kokeminen on arkipäivää. Maaseudulla tai metsässä asuva tuskin jaksaa viehättyä ympäristöstään joka päivä. Mutta valtaosa suomalaisista asuu kaupungeissa. Minulle matka minuuteen on myös matka luontoon. Vähän niin kuin Walt Whitmanin runoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti