Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?
Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.
Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.
Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!
Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti