Arjen tulevaisuus

Olen pohtinut viime aikoina tulevaisuutta. Siihen on monta syytä: työ, lapset ja ehkä vähän myös maailmanparannuskärpäsen purema. Ajattelen usein, ettei mikään ole tärkeämpää kuin tulevaisuus. Paitsi tietysti nykyisyys, jolla joko parannamme tai heikennämme tulevaisuuttamme. Tämän päivän päätökset ja valinnat ovat huomispäivän rakennuspalikoita.

Minulle tulevaisuuden ajatteleminen antaa toivoa ja lohtua. Kun mietin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, näen enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Toki siinä mielikuvitustakin tarvitaan, kun miettii meidän ihmisten pöllöpäisyytä. Vaikka ahneus ja itsekkyys eivät ehkä koskaan katoa, silti uskon, että altruismi ja kaardinaalihyveet pitävät lajimme pinnalla. Se on uskoa ihmiskuntaa kohtaan.

Lohtu liittyy taas eskapismiin. Ajatukset voi tarkoituksella suunnata muualle, välillä ne karkailevat itsekseen. Todellisuuden pakoiluun löydän nopeasti ainakin kolme syytä, arjen haastavuus, hyväosaisuus ja mielenlaatu. Itse ajattelen olevani yhdistelmä edellisistä. Vaimoni suorastaan ihailee kykyäni tarttua kirjaan kesken ankaran siivouksen. Luonnollisesti itse ajattelen mieluummin olevani luova kuin laiska.

Pidän myös tieteisfiktiosta. Scifissä on usein kyse siitä, miten tiede ja teknologia vaikuttavat ihmisten arkeen tulevaisuudessa. Osa science fictionista suuntautuu dystopiohin, joissa ihmiskunnan rippeet taistelevat olemassaolonsa puolesta. On olemassa myös nk. pehmämpää scifiä, jossa tärkeässä roolissa ovat politiikka, psykologia ja sosiologia. Millaisia yhteiskuntia me mahdamme rakentaa?

Kun ajattelen tulevaisuutta, en siis ajattele robotteja ja avaruusaluksia vaan arkeamme ja elinympäristöämme. Teknologia on tärkeässä roolissa tulevaisuudessa, mutta ihmisen arjelle alisteisena. Kiinnostavaa on nimenomaan se, miten teknologia vaikuttaa työn tekemiseen, liikkumiseen ja asumiseen.

Erityisen kiehtovaa on pohtia, millainen on tulevaisuuden koti. Professori Sirkka Heinonen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta on sanonut, että asunnosta tulee arjen näyttämö, joka sekä ilmentää asujansa identiteettiä että jopa ennakoi tämän mielentiloja ja tarpeita. Kuullostaa suoranaiselta kehoitukselta: funsitpa tätä, sinä luova laiskuri! Ja olen funtsinut. Tammikuun lopussa siirrytään tuumasta toimeen, jonka nimi on Arjen tulevaisuus.

Me ankarat isät

Lapsiperheissä törmätään usein tilanteeseen, jossa lapset väittävät - ja uskovat - muissa perheissä asioiden olevan paremmin, tai ainakin kivemmin. Kaverit saavat pelata enemmän, herkutella useammin, valvoa myöhempään eivätkä kavereiden vanhemmat ole niin tiukkoja kuin omat vanhemmat. Vanhempien vedättäminen lienee ihan kehityspsykologian mukaista käyttäytymistä.

Keskustelut lastemme kavereiden vanhempien kanssa osoittavat kasvatusmetodiemme olevan yllättävänkin yhtenäisiä, vaikka perheissä eroja onkin. Haluamme lapsillemme hyvää ja onnellista tulevaisuutta, mutta antaako arkemme siihen eväät? Minua itseäni ohjaa suunnitelmallisuus. Ja mitä siitä seuraa, kun asiat eivät mene, niin kuin olin suunnitellut? Stressikäyttäytymistä!

Akilleen kantapääni isänä on varsin suomalainen: Olen ongelmakeskeinen kasvattaja. Miksi keskityn asioihin, jotka eivät 'mene putkeen'? Vaikka ympärilläni on tapahtunut enemmän onnistumisia. Ainakin siksi, että aina voi tehdä paremmin. Moittiminen on helpompaa kuin kiittäminen. Vikojen etsiminen helpompaa kuin hyvien puolien. Helpompaa, sekö vanhemmuutta eniten määrittää?

Lastenpsykiatrian professori Eeva Arosen mukaan Suomessa on ollut vallalla negatiivinen kasvatusmalli, vaikka positiivisella palautteella ja aktiivisella yhdessäololla päästäisiin hyviin lopputuloksiin. Arosen mukaan varsinkin haasteellinen lapsi saattaa vetää aikuisen negatiiviseen vuorovaikutuskehään. Tähän kun vielä lisätään työt, harrastukset ja muut arjen askareet, niin soppa on valmis.

Moittimisen kulttuuri voi johtaa jopa mielenterveydellisiin ongelmiin. 'Parhaissakin' tapauksissa negaatiokierteeseen, jolla pidetään yllä itsetuntovajetta. Tosin, sitäkin mieltä ollaan, että suomalaisten huono itsetunto on myytti. Kyse olisikin vähättelyn kulttuurista. Nuori kansakunta ei ole vielä noussut voimiensa tuntoon, vaikka aihetta olisi ollutkin. Yhtä kaikki, lopputulema taitaa olla sama.

Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on taustoittanut pelkojamme: 'Aiheeton kehuminen edistää itsekeskeisyyttä ja epärealistista omien taitojen arviointia'. Niinpä. Mikäs sen pahempaa, kuin luulla itsestään liikoja. Parempi lannistaa yritys ja into jo alkumetreillä, ettei tarvitse myöhemmin hävetä. Pessimisti ei pety, kasvattajanakaan.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä itse kukin muistaa omasta lapsuudestaan? Yleensä vanhempien, varsinkin isän kommentit lapsensa edesottamuksista. Haastaapa meitä sitten lapsi tai vain arki, pitää yrittää muistaa Vau.fi -sivuston Petra Lehdon tiivistys: 'Sinun arkesi on lapsesi lapsuus'. Tästä voisi johtaa ajatuksen: Jos lapsieni lapsuus on hyvä, niin on myös minun arkeni.

Kaikki alkaa, alusta tai uudestaan

Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?

Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.

Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.

Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!

Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?