Lasten urheilusta 8

Yhdessä lasten kanssa

Tänään kävin kävelylenkillä yhden lapseni kanssa, hänen, joka liikkuu, mutta ei urheile. Muistin yhden sillan sijainnin väärin, joten 60 minuutin reippailumme kesti 75 minuuttia. Lapsi ei mokastani hämmentynyt. Toisinkin on ollut, kiukkuisina ja puhumattomina kävelty. Nyt juttelimme koko matkan: koulusta, yökyläilystä, moottoripyöräkerhoista ja mieheksi kasvamisesta. Tärkeitä juttuja.

Eilen kävin vetäisemässä Paloheinässä porrastreenit. Mukana oli lankoni sekä kilpaurheilua harrastava lapseni. Tein tunnin harjoituksen, siinä ajassa ehdin portaat ylös ja alas kaksitoista kertaa, juniori lönkytteli portaat neljätoista kertaa. Pari kertaa portaissa kohdatessamme heitimme 'läpsyt'. Tuntui hyvältä. 

Viime viikolla sain sähköpostia nuorimmaisen lapseni taekwondovalmentajalta. Hän kysyi minua lapsi-aikuisryhmään apuohjaajaksi. Suostuin, homma on minulle tuttua vuosien takaa. Eikä rasti kuullosta pahalta, vain joka toinen kerta. Näin ollen joka toinen kerta saan edelleen treenata itsekin, yhdessä lapseni kanssa. Niin hienoa. 

Perheemme urheilijanuorukaisen kanssa olen käynyt joogassa kaksi vuotta. Keväällä aloitimme yhteiset porrastreenit. Viime talvena aloitin taekwondon nuorimmaiseni kanssa perheryhmässä. Ja yhden lapseni kanssa käyn kävelyllä, joskus otetaan muutama erä pihatennistä. 

Aina tilanne ei ole ollut näin hyvä. Omat urheiluvammat ja polvikivut yhdistettynä pitkäaikaiseen valvomiseen lasten syntymien jälkeen veivät minusta mehut. Olin kuntoilematta vuosia. Heikkenevä kunto söi jaksamista elämän kaikilla osa-alueilla. Jälkeen päin tuo aika tuntuu tummalta ja osin myös epätodelliselta. 

Samat lapset, jotka olivat joskus tekosyyni olla pitämättä huolta itsestäni, ovat muuttuneet syyksi huolehtia itsestäni. Lasten kasvaessa olen löytänyt kuntoilun ja urheilun uudestaan, oikeastaan se on lasteni ansiota. Niin kauan, kun kelpaan heidän kaverikseen, aioin käyttää tilannetta hyväkseni. Kun liikkuu ja urheilee lastensa kanssa, oma treeniaika ei ole pois perheen yhteisestä ajasta.  

Lasten urheilusta 7

Vanhempien esimerkin voima

Somessa liikkuu hauska, kuvallinen kasku kahdesta äidistä lapsensa kanssa istumassa puistonpenkillä. Kännykkää käyttävän lapsen äiti kysyy - itse kännykkä kädessä - kirjaa lukevan lapsen äidiltä - jolla on myös kirja kädessä - että, miten olet saanut lapsesi lukemaan? Paitsi että kyseessä ei taida olla mikään kasku.

Toinen aiheeseen liittyvä ja vitsimäinen slogan kuuluu seuraavasti: Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Ei paljoa naurata tämäkään hauskuus. Sohvan pohjalta tai tietokoneen takaa on helppo huudella lapsia ulos touhuamaan, mutta ilman esimerkkiä vaade on vain ulkopuolelta tuleva käsky, ei sisäsyntyinen tunne siitä, että näin kuuluukin tehdä.

Vanhempien teot, puheet ja valinnat ohjaavat aina lasten käyttäytymistä.  Lapset huomaavat nopeasti, jos vanhemman puheet ja teot ovat keskenään ristiriidassa. Tällöin vanhempien toive saattaa satunnaisesti toteutua, mutta epäilen vahvasti, ettei vaatimus ilman esimerkkiä kasva tavaksi. Esimerkin voima on merkittävä. 

En tiedä, montako vuotta vanhempi saa elää lapsensa idolina, mutta useita kuitenkin. Ja vaikka esikuvan asema jossakin vaiheessa katoaa, vanhempien vaikutus lapsiin säilyy pitkään, jos ei jopa koko eliniän. Arvot ja arvostukset siirtyvät sukupolvelta toiselle usein itsestään, huomaamatta. Itse yritän siirtää lapsilleni liikunnallisen elämäntavan.

Portaat vs. hissi. Koulumatka kävellen tai pyöräillen vs. autokyyti. Kauppareissu autolla vs. kävellen. Retki lähimetsään vs. kauppakeskukseen. Iltalenkki vs. Netflix. Lahjaksi koripallokori ja -pallo vs. PlayStationpeli. Arkemme on täynnä valintoja. 

Aina eivät aikataulut tai jaksaminen mahdollista liikunnallisen elämäntavan esimerkkinä olemista. Tässä kohtaa meitä auttavat urheiluseurat. Mutta vain auttavat, sillä urheiluseurat tai koulut eivät pysty ratkaisemaan ehkä suurinta yhteiskunnallista ongelmaamme - lasten liikkumattomuutta. 

Isossa kuvassa yhteiskunta miettii verotuloja, huoltosuhdetta ja kansanterveyttä. Ei ole itsekästä, vaan ainostaan normaalia, että me mietimme lastemme ja lastenlastemme terveyttä ja tulevaisuutta. Liikunta on halpa henkivakuutus, sanotaan. Ja vakuutukset ovat aina meidän vanhempien vastuulla.

Lasten urheilusta 6

Vanhempien rooli lasten urheilussa

Lapsen liikuntaharrastuksessa - ja sen ylläpidossa - tärkeintä on vanhemman tuki ja myötäeläminen. Olen kirjoittanut aikaisemmin lapsen tai nuoren oman motivaation merkityksestä, mutta harrastuksen mahdollistaa - yleensä - vanhemmat. Tuki tarkoittaa monia asioista, esimerkkeinä kuskaaminen sekä harjoituksiin ja kilpailutapahtumiin ilmoittautuminen. Myötäelämiseen kuluu kyselyjä, kehuja ja monenlaisia keskusteluja.

Jos vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lastensa harrastuksista, lapsi voi kokea tekemisensä turhaksi. Toki hyvä sisäinen motivaatio voi kantaa pitkällekin, mutta harvassa ovat ne perheet, jossa lapsi tai nuori on vain omalla panoksellaan jaksanut pitää aktiivisesti harrastusta yllä, saati tähdännyt ja edennyt urheilussa pidemmälle. Vanhemman esimerkin merkitysestä kirjoitan myöhemmin lisää.

Vanhemman tuen ja myötäelämisen taso ei ole helppo määriteltävä. Yksi junioriurheilun haittailmiöistä ovat kentän laidalla vähän liiankin innokkaasti toimintaan osallistuvat vanhemmat. Kannustaa saa kovastikin, mutta muiden haukkuminen, kiroilu ja vihainen reagointi ei kuulu junioritoimintaan, jos ei muuhunkaan urheiluun.

Toisessa ääripäässä ovat vanhemmat, jotka jättävät jälkikasvunsa harrastuksen kanssa yksin. Olipa lapsen urheilun taso mikä tahansa, mielekkään toiminnan ylläpitäminen vaatii suunnittelua ja suunnitelmallisuutta. Esimerkiksi tapahtumiin ilmoittautuminen on vanhempien vastuulla. Jos vanhemmat eivät tue riittävästi lasta harrastuksessaan, uupuvat sekä lapset että valmentajat.

Urheiluseurat ovat tiivistäneet urheilevan lapsen vanhemman roolin kolmeen sanaan: 'kuljeta, kannusta, kustanna'. Tähän lisäisin ainakin 'ruoki, pyykkää ja laita ajoissa nukkumaan'. Meillä 'kkk' toteutuu paljon helpommin, kuin muut arjen asettamat haasteet. Ehkä kaikkein haastavinta on ruoka, jota urheilevan nuoren pitäisi saada riittävästi, oikeanlaista ja oikeaan aikaan.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun puhelin soi ja toisessa päässä on treeneihin lähtevä juniori, eikä jääkaapissa ole valmista ruokaa. Välipalla selviää jonkin aikaa, mutta parin, kolmen tunnin fyysiseen rutistukseen tarvitaan kouluruoan lisäksi toinen lämmin ruoka. Puhumattakaan siitä, että - myöhäänkin loppuvien - treenien jälkeen energiavarastot pitäisi saada tankattua.

Lapsen oma motivaatio määrittelee sen, miten vakavasti ja millä tasolla hän urheilua harrastaa. Mutta tasosta ja motivaatiosta riippumatta lapset tarvitsevat aina saman määrän tukea harrastukseensa. Innokkainkin urheilija tarvitsee suunnitelmallisuuteen ja asioiden priorisointiin vanhemman apua.

Esimerkkinä koulu ja läksyt. Suomessa on melko epätodennäköistä saada urheilusta itselleen ammatti. Kouluun pitäisi panostaa riittävästi, vaikka haaveet - ja näytöt - urheilijan alulla olisivat miten kovat tahansa. On myös näyttöä siitä, että säännöllinen liikunta ja urheiluharrastus tukevat oppimista ja koulumenestystä.

Vaikka yksi perheemme lapsista harrastaa aikaa ja rahaa vievää kilpaurheilua, aikani ja kiinnostukseni on riitettävä myös muille lapsilleni. Tällä hetkellä teen töitä sen eteen, etteivät kaksi nuorimmaistamme muistele joskus lapsuuttaan niin, että isä ja isoveli olivat aina kahdestaan poissa.

Lasten urheilusta 5

Urheluharrastuksen kustannukset

Tutkimusten mukaan yli puolille suomalaisperheistä harrastaminen urheiluseurassa on jo liian kallista. Kustannusten nousun sanotaan johtuvat pitkälti lasten vanhemmista, nimenomaan me vanhemmat vaadimme lapsen harrastukselta paljon. Etenkin kilpaurheilussa kustannuksia nostavat harjoitustilojen vuokrien, varusteiden ja kisamatkojen lisäksi ammattimaiset valmentajat.

Tarvitsevatko lapset ammattimaisia tai jopa ammattivalmentajia? Jos asiaa katsotaan kilpa- ja tulosurheilun näkökulmasta, ammattimaisuus on perusteltua. Monessa lajissa lapset ja nuoret tarvitsevat laadukkaampaa valmennusta kuin aikuiset, sillä oikeat suoritustavat ja liikeradat opitaan lapsena. Ja tukevasti rakennetulle pohjalle voi perustaa mitä tahansa.

Jos asiaa katsotaan lapsen näkökulmasta, sopiva valmentaja voi olla kuka tahansa aikuinen, joka tulee hyvin juttuun lasten kanssa. Näin onkin monessa seurassa, etenkin aloittelevien juniorijoukkuiden valmennuksessa on paljon äitejä ja isejä. Lasten tasapuolinen kohtelu voi olla haasteellista, mutta kustannuksia tällä tavalla voi laskea.

Suorituspaikat ovat merkittävä kustannustekijä. Esimerkkilajina salibandy pääkaupunkiseudulla, jossa edullisemmat kouluvuorot ovat korvautuneet lähes puolet kalliimmilla yksityisillä hallivuoroilla. Jalkapallossa talviharjoittelu ei edes onnistu ilman hallivuoroja. Osa harjoitusten siirroista parempiin ja kalliimpiin halleihin on lajitekniikkaan liittyviä, osa lajikulttuurin nostamiseen liittyviä.

Tilavuokrien vaihtelun vuoksi eri kaupungissa saman lajin harrastaminen voi olla eri hintaista. Myös seurojen välillä voi olla isoja hintaeroja kustannuksissa. Mitä isompi seura, sitä enemmän hallinnollisia ja toiminnallisia töitä, joita hoitamaan joudutaan palkkaamaan erikseen ihmisiä. Pienemmissä seuroissa töitä tehdään paljon palkatta.

Samaan aikaan yleisen hintatason nousun kanssa perinteinen urheiluseurojen talkootyö on menettänyt merkitystään. Olipa syy meidän vanhempien aikapula, laiskuus tai mikä tahansa, monet vanhemmat maksavat mieluummin vähän ylimääräistä, kun vääntäytyvät vapaa-ajallaan lumen pudotukseen tai puffetin pitoon.

Kuukausimaksujen lisäksi lapsi joutuu maksamaan seuran jäsenmaksun, kilpailulisenssin tai pelipassin ja vakuutuksen. Varusteita ja peliasuja pitää uusia vähintäänkin vuosittain. Tämä nostaa kustannuksia etenkin lajeissa, jossa varusteita on paljon. On olemassa myös käytettyjä pelikamoja myyviä sporttidivareita, mutta pajon harjoitteleville nämä eivät ole todellinen vaihtoehto.

Samaan aikaan, kun me valitamme harrastusmaksujen hinnoista, me myös vaadimme urheiluseuroilta asoita, jotka nostavat kustannuksia. Korostan edelleen sitä, että kun julkisuudessa vertaillaan eri lajien välisiä kustannuksia, yleensä tarkoitetaan lajissa kilpailemista. Se, mitä tällä rahalla saa, ansaitsee oman blogimerkintänsä.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että monia urheilulajeja on mahdollista harrastaa edelleen kohtuullisen edullisesti. Kysymykseen, miksi urheiluseurat panostavat niin paljon kilpailemiseen, en osaa vastata. Mutta se on selvää, että halpaa - jopa ilmaista - joko yhteiskunnan tai järjestöjen ylläpitämää urheiluseuratoimintaa tarvittaisiin tähän maahan lisää.

Lasten urheilusta 4

Tavoitteellinen kilpaurheilu

Yksi lapsistamme on tykästynyt kilpailemiseen ja urheiluun. Menimme nappulafutikseen hänen ollessa neljävuotias. Puolentoista vuoden potkiskelun jälkeen kaveri halusi käteensä mailan. Läheltä löytyi salibandykoulu. Jälleen meni puolitoista vuotta, ja ekaluokkalainen halusi liittyä oikeita pelejä pelaavaan joukkueeseen. Kaverit ovat tärkeä osa harrastusta. Sovimme muutaman muun kilpailusta syttyvän lapsen vanhemman kanssa, että haemme samaan joukkueeseen.

Lasten kilpaurheilu on teema, joka herättää tunteita. Aiheesta on tehty tutkimuksia, eivätkä kaikki kerro yhtä totuutta. Samastakin tutkimuksesta voidaan poimia dataa moneen eri käyttöön, eli tuloksissa on kyse myös painotuksista. Laitan kirjoituksen perään muutaman linkin, joissa esitellään lasten kilpaurheilun vaikutuksia.

Pidän itsekin salibandyn imagosta. Esimerkiksi jääkiekkoon verrattuna säbä tuntuu rennommalta. Toki näin onkin, salibandy on vielä suhteellisen tuore tulokas huippu-urheiluperheessä. Rentouteen vaikuttaa sekin, että - lajin suosiosta huolimatta - harva saa siitä ammatin. Niinpä treenien ja pelien aikana on helpompi muistaa, että vaikka jo kilpaillaan, kyse on kuitenkin lasten harrastuksesta.

Kun parjataan kilpaurheilun vaikutuksia lapsiin, lähtökohta on monesti mustavalkoinen. Jos asiaa tarkastellaan kilpailua tai urheilua vieroksuvan lapsen näkökulmasta, moitteet ovat varmasti totta. Jos asiaa katsoaan koulussa alisuoriutuvan oppilaan näkökulmasta, moitteet voivat olla totta. Jos vinkkeli on lapsensa 'menestykseen pettyneen' vanhemman, ollaan jo heikoilla jäillä. Jos ääneen pääsee kilpailusta ja treenaamisesta motivoituva nuori, tulos on aivan eri.

Pelaaminen maistui ja tavoitteet kasvoivat. Parin vuoden jälkeen joukkue jaetiin kahtia: haastajajoukkueeseen ja kilpajoukkueeseen. Tässä kohtaa törmätään usein vaikeuksiin. Jotkut haastajajoukkueeseen nimettyjen lasten vanhemmat kokevat, etteivät heidän lapsensa ole riittävän hyviä kilpajoukkueeseen. Kyse voi olla tästäkin, mutta enemmän kuitenkin siitä, että annetaan niiden lasten kilpailla, jotka sitä eniten itse tahtovat.

Kilpailuvietti ei sammu tappioista, eikä täyty voitoista. Tappion jälkeen autotallin takana mökötetty tunti ja seinälle ripustettava mitalli ovat sinänsä samanarvoisia. En ihmettele kilpaurheilevan lapsemme reaktioita - isänsä poika, sekoitus sekä perimää että käyttäytymismallia. Voittaminen on kivaa ja tappiota pitää vähän inhota.

Kilpailuvietti näkyy esimerkiksi siinä, että liikunnalliset suoritteet ovat usein alisteisia kilpailulle. Palloa pomputetaan siksi, että saadaan parannettua ennätystä, ei vain siksi, että se sattuu olemaan kivaa. Kilpailuhenkiset lapset hakeutuvat helposti saman henkiseen seuraan. Jos ei ole porukkaa, ei synny peliä. Jos ei synny peliä, paremmutta on vaikea mitata.

Jos paremmuutta ei voi mitata, voi homma tyssätä siihen. Samalla tavalla loppuu niiden lasten harrastaminen, jotka joutuvat kilpailemaan, vaikka ei huvittaisi. Kuten monessa muussakin asiassa, myös lasten urheilussa, kyse on yksilöllisyydestä. Me vanhemmat olemme paljon vartioina. Meidän tehtävämme on tunnistaa lastemme ominaisuudet, ja rakentaa lapsen liikunnallinen polku sen mukaan.

Lasten kasvaessa harjoitukset lisääntyvät ja tehot kovenevat. Tällä hetkellä säbäjäbän viikko-ohjelmaan kuuluu kolme mailavuoroa, kerran juoksukoulua kuten myös joogaa. Tähän päälle pelit, joita on syyskaudella lähes joka viikonloppu, kevätkaudella keskimäärin joka toinen viikonloppu. Määrät alkavat olla sellaisia, ettei niihin voi enää pakottaa. Homman pitää lähteä omasta halusta.

Paineeton lapsiurheilu kasvattaa huippumenestyjiä

Kilpaurheilu vähentää psyykkistä oireilua aikuisena

Askelmerkkejä lasten ja nuorten nykyaikaiseen kilpaurheiluun

Koulujen Urhea-malli helpottaa koulun ja harrastuksen yhdistämistä

Lasten urheilusta 3

Urheilua aloitteleva lapsi

Liikunnallisuus, tai ehkäpä jopa liikunnallinen lahjakkuus, ei välttämättä kuulu yhteen kilpailuvietin tai edes urheilullisuuden kanssa. Nuorin lapsemme, jonka ketteryyttä, liikkuvuutta ja rytmitajua olen seurannut kiinnostuneena alusta asti, ei ole kovin kiinnostunut urheilupeleistä ja pelaamisesta. Mutta liike on jatkuvaa.

Varhain havaittu into kiipeilemiseen, pomppimiseen ja itsensä haastamiseen fyysisesti johti kuopuksemme aluksi voimistelupainotteiseen gymiin. Paikan sulkeuduttua saman tapainen meno jatkui temppukoulun ja sirkuskoulun puolella. Kerran viikossa, ohjattua ja opastettua toimintaa kehon hallintaan, sopivaa kenelle tahansa. 

Seuraava vaihe harrastamisessa oli isoveljen seuraaminen salibandykentälle. Säbäkoulussa vierähti puolitoista vuotta. Joukkueurheilun kokeileminen oli kuitenkin enemmän ehkä isän ja veljen mieleen, kuin itse kokijan. Yrityksestä tai nopeudesta homma ei jäänyt kiinni, vaan yksinkertaisesti mielenkiinnon puutteesta.

Päätös lopettaa säbä, tai ainakin laittaa laji tauolle, oli meille vanhemmille pikkuisen kiperä. Salibandykoulun toiminnassa oli laatu kohdallaan, mutta sisältö ei vastannut lapsen omia tarpeita. Tässä kohtaa mietimme, onko lapsen ylipäätään pakko harrastaa urheiluseurassa - tämän kaverin kohdalla liikuntasuositukset täyttyisivät muutenkin.

Uusin lehti harrastamisessa avautui puolittain vahingossa. Hyvän rytmitajun omaava lapsi löysi youtubesta tanssivideot. Yksi oppimisen tapa on jäljittely, olemme saaneet ihailla monenlaisia tanssiesityksiä, moonwalkista uusvanhaan elektroswingiin. Tanssivideoiden vierestä lapsemme löysi myös kamppailulajit, ja niiden näyttävän maailman.

Päätös aloittaa taekwondo tuli siis harrastajalta itseltään. Toki asiaan vaikutti se, että lapsi tiesi myös minun wondoilleen. Vanhempien harrastusten vaikutuksista lapsiin kirjoitan joskus enemmän. Tässä kohtaa totean vain, että kun kaveri löysi eri värisiä vöitä ja tkd-asuja sisältävän laatikkoni, peli oli selvä.

Tanssilla ja kamppailulajeilla on paljon yhteistä. Myös kehonhallintaan tähtäävä voimistelu ja temppuilu ovat vähän kuin 'samasta perheestä'. Kerran viikossa treenit vaihtuivat kahteen, joskus kolmeenkin viikkoharjoituskertaan. Tässä kohtaa liikunta alkaa muistuttaa urheilua. Vaikka lasten treeneissä on paljon leikkiä, kamppailutreeneissä pyritään parantamaan myös fysiikkaa.

Taekwondon aloittamista puolsi myös se, että pääsin itse lapsen mukana jälleen salille. Lapsen kanssa puuhastelu on aina hauskaa, tässä tapauksessa erityisen hauskaa. Lajinvaihto on aiheuttanut myös kysymyksiä. Kuten jo alussa totesin, eivät liikunnallinen lahjakkuus ja urheilullisuus ole sama asia. Pari kertaa olemme keskustelleen siitä, miksi pitää treenata niin paljon, että väsyy. Aiheellisia kysymyksiä. 

Tämän, urheilua kokeilevan tai aloitteleva lapsemme kohdalla koemme rauhallista tyytyväisyyttä. Pystyn nimeämään tunteeseen muutamankin syyn: 1) Kolmannen lapsen kohdalla vanhemmat ovat jo yleensä rennompia, 2) Lapsen taipumusten tai 'lahjakkuuden' ymmärtäminen ja hyväksyminen 3) Lapsen oma mielipide ja vaikutusmahdollisuudet. 

En pysty sanomaan, jääkö taekwondo pysyvämmäksi harrastukseksi. Ehkäpä ensimmäiset kilpailut loppukeväällä näyttävät suuntaa. Niin tai näin, en osaa olla kovin huolissani. Fyysisesti aktiivinen lapsi löytää aina jostain ajan ja paikan liikkua, yksin tai yhdessä, itsenäisesti tai ohjatusti. 

Lasten urheilusta 2

Liikuntaa harrastava lapsi

Kolmesta lapsestamme jokainen on erilainen liikkuja. Jokaisen suhde urheiluun on erilainen. Muistan elävästi kommentin, jonka yksi lapsistamme sanoi ensimmäisten futistreenien jälkeen: 'En mene sinne toista kertaa, mulle meinas tulla hiki'. Arvelin jo tuolloin, että tästä alkaa haastavampi työsarka.

Tämän liikuntaa harrastavan lapsemme lajina on tällä hetkellä tennis. Tennis on uinnin lisäksi ainoa liikuntamuoto tai laji, jota urheilua karttava kaverimme suostuu harjoittamaan. Päätimme pitää uinnin perheen yhteisenä huvittelumuotona, joten ilmoitimme kaverin tenniksen alkeiskurssille. Ensimmäinen vuosi näyttää lupaavalta.

Kerran viikossa tapahtuva lajiharjoittelu on rentoa ja siinä mennään ilo edellä. Liikunnan hyötyjen ja pallonkäsittelytaitojen lisäksi urheiluseurassa harrastaminen tuo lapsen elämään uusia kavereita. Vähintään yhtä hienoa, kuin onnistunut suoritus, on pikkuhiljaa tapahtuva ryhmäytyminen.

Onnistumisen elämyksiä tarvitsevat kaikki. Myös liikunnan ilo on liikunnasta lähtökotaisesti nauttiville selviö. Jotkut motivoituvat kilpailusta, meidän liikkujaa kaikenlainen kilpailu ahdistaa. Onneksi on yhteenkuuluvuuden tunne seurakavereiden kesken. Spontaanit ilon purkaukset ja nauru kentällä lämmittävät yllättävän paljon myös vanhemman mieltä.

Liikunnan iloa on myös se, että 'ihan minne sattuu' -lentelevät pallot naurattavat kaikkia, mutta hyvin toimivassa ryhmässä ei naureta pelaajille eikä epäonnistumisille - hauskuus lähtee siitä, ettei homma ole niin vakavaa. Kilpaurheilua harrastavan lapsemme mokien kohdalla en muista aina nauraa. Vaikka ehkä pitäisi.

Lasten liikuntasuositusten mukaan 'kerran viikossa' -treenit ovat auttamatta liian vähän. Niinpä, 'miksi aina minä' -kysymyksistä piittaamatta, otan kaverin joskus mukaan omille kävely- ja hiihtolenkeilleni. Tällöin joudun tinkimään omista treeneistäni, joka ei aikapulasta kärisivälle ole ihanneratkaisu, mutta yritän ajatella pidemmälle.

Avuksi tulevat myös sisäliikuntapuistot, joita paatuneimmatkaan urheilun vihaajat eivät ymmärrä vastustaa. Tämäkin maksaa, mutta hintaa pienentää tukka märkänä ja naama punaisena takaisin palaava lapsi. Tässä kaikessa auttaa tietenkin se, että perheessämme on kaksi työssä käyvää aikuista. Kaikissa perheissä tilanne ei ole yhtä hyvä.

Kirjoitan seuraavaksi sekä urheilua että kilpaurheilua harrastavista lapsistamme. Mutta totean jo nyt, että vaikka huomattavasti enemmän harrastavien lastemme urheiluun sitoutuminen vie paljon enemmän aikaa, työn määrä - ja sen tulokset - ovat tässä kohtaa kaikkein merkittävimmät.

Lasten urheilusta 1

Miten vakavasti urheillaan?

Meillä on kolme lasta. Tällä hetkellä yksi heistä liikkuu, toinen kokeilee urheilua ja kolmas urheilee tavoitteellisesti. Koen tärkeäksi liikunnallisen elämäntavan opettamisen eteenpäin, tästä lisää myöhemmin. Kolmen lapseni erilaiset motivaatiot ovat johdattaneet ajatuksiani joukkueurheiluun ja pallopeleissä käytettäviin tasoryhmiin.

Liikuntaa harrastavan lapsen kohdalla vanhempien tärkein tehtävä on lapsen motivointi liikkumaan. Urheilua harrastavan lapsen kohdalla motivoinnin rinnalle nousee harrastukseen sitoutuminen. Kuljeta, kannusta ja kustanna on tuttu toimintaohje monelle vanhemmalle.

Tavoitteellista kilpaurheilua harjoitteleva lapsi tai nuori tarvitsee  enää vähän motivaatiota ulkopuolelta, sillä hän motivoituu treenaamisesta ja kilpailemisesta.  Kilpaurheilijan arjessa alkavat näkyä yhä enemmän elämäntavat ja valinnat. Tällä tasolla opetellaan jo elämistä urheilun ehdoilla.

Joissakin palloilulajissa on valittavana erilaisia tasoja, harrastuksen tavoitteellisuuden ja oman motivaation mukaan. Hyvä näin, sillä myös lapsissa ja heidän toimintatavoissaan on eroja. Haastajatason peliryhmissä pääpaino on ehdottomasti liikkunnan ilossa. Tällöin ei ole niin vakavaa, jos joku pelaajista jättää treenin väliin. Aina ei huvita, ja se on ihan hyvä niin.

Kilpajoukkueessa säännöt ovat jo erilaiset. Kilpajoukkueessakin pelaamisen pitää olla hauskaa, mutta mukaan tulee myös voittamisen tavoite. Ilman voiton tavoittelua ei ole kilpailua, se on pelailua. Kilpailu tarkoittaa myös sitä, että pelaajat osaavat ottaa huomioon itsensä lisäksi joukkueen edun. Treeneistä ei olla poissa huvin vuoksi, läsnäolon ja osallistumisen velvoite kasvaa.

Jossakin vaiheessa kilpajoukkueesta erkanee vielä yksi linja, edustustaso. Jo pelkkä nimikin sen kertoo, edarissa ollaan edustamassa, totta kai itseään, mutta ennen kaikkea joukkuetta ja seuraa. Tällä tasolla vanhempien velvoitteet kasvavat entisestään. Pelkkä kkk ei toimintaohjeena enää riitä. Edustusjoukkueen sujuva toiminta on yksi tärkeä tekijä menestyksen tavoittelussa. Kaikkien osapuolien panosta tarvitaan.

Edustusjoukkueessa pelaaminen on luonnollisesti vaativinta harjoittelun, arjen, sitoutumisen ja pelaamisen osalta. Treenejä on enemmän, ja kun hoitaa koulunkäynnin hyvin, muille harrastuksille jää vähemmän aikaa. Kovatempoiset treenit ja ottelut ovat luku sinänsä, mutta penkkikomennus - jota edustustasolla joskus tapahtuu - voi tuntua vieläkin kovemmalta.

Kun näitä kolmea joukkueurheilun tasoa vertaa harjoittelun osalta, erot ovat selvät. Haastajatasolla pelaaja määrittelee itse harjoittelumääränsä. Kilpatasolla pelaajan pitää olla mukana kaikessa joukkueen toiminnassa. Edustustasolla pelkkä harjoitusohjelman noudattaminen ei enää riitä, tällöin vaaditaan jo omaehtoista harjoittelua vapaa-ajalla. Kaikki pelaa -periaate sopii tähän malliin hyvin, kunhan vain jokainen löytää oman motivaationsa mukaisen joukkueen ja tasoryhmän.

Mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä suurempaa sitoutumista vaaditaan - sekä pelaajalta että hänen perheeltään. Ravinto- ja lepoasiat vaativat perheeltä suunnittelua, mutta kun joutuu aikatauluttamaan työnsä ja lomansa perheen nuoren urheilijan ehdoilla, ollaan isojen asioiden äärellä. Tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen siihen, että vain yhtä lapsistamme kiinnostaa tavoitteellinen kilpaurheilu :-)