maanantai 9. huhtikuuta 2018

Lasten urheilusta 4

Tavoitteellinen kilpaurheilu

Yksi lapsistamme on tykästynyt kilpailemiseen ja urheiluun. Menimme nappulafutikseen hänen ollessa neljävuotias. Puolentoista vuoden potkiskelun jälkeen kaveri halusi käteensä mailan. Läheltä löytyi salibandykoulu. Jälleen meni puolitoista vuotta, ja ekaluokkalainen halusi liittyä oikeita pelejä pelaavaan joukkueeseen. Kaverit ovat tärkeä osa harrastusta. Sovimme muutaman muun kilpailusta syttyvän lapsen vanhemman kanssa, että haemme samaan joukkueeseen.





Lasten kilpaurheilu on teema, joka herättää tunteita. Aiheesta on tehty tutkimuksia, eivätkä kaikki kerro yhtä totuutta. Samastakin tutkimuksesta voidaan poimia dataa moneen eri käyttöön, eli tuloksissa on kyse myös painotuksista. Laitan kirjoituksen perään muutaman linkin, joissa esitellään lasten kilpaurheilun vaikutuksia.

Pidän itsekin salibandyn imagosta. Esimerkiksi jääkiekkoon verrattuna säbä tuntuu rennommalta. Toki näin onkin, salibandy on vielä suhteellisen tuore tulokas huippu-urheiluperheessä. Rentouteen vaikuttaa sekin, että - lajin suosiosta huolimatta - harva saa siitä ammatin. Niinpä treenien ja pelien aikana on helpompi muistaa, että vaikka jo kilpaillaan, kyse on kuitenkin lasten harrastuksesta.

Kun parjataan kilpaurheilun vaikutuksia lapsiin, lähtökohta on monesti mustavalkoinen. Jos asiaa tarkastellaan kilpailua tai urheilua vieroksuvan lapsen näkökulmasta, moitteet ovat varmasti totta. Jos asiaa katsoaan koulussa alisuoriutuvan oppilaan näkökulmasta, moitteet voivat olla totta. Jos vinkkeli on lapsensa 'menestykseen pettyneen' vanhemman, ollaan jo heikoilla jäillä. Jos ääneen pääsee kilpailusta ja treenaamisesta motivoituva nuori, tulos on aivan eri.

Pelaaminen maistui ja tavoitteet kasvoivat. Parin vuoden jälkeen joukkue jaetiin kahtia: haastajajoukkueeseen ja kilpajoukkueeseen. Tässä kohtaa törmätään usein vaikeuksiin. Jotkut haastajajoukkueeseen nimettyjen lasten vanhemmat kokevat, etteivät heidän lapsensa ole riittävän hyviä kilpajoukkueeseen. Kyse voi olla tästäkin, mutta enemmän kuitenkin siitä, että annetaan niiden lasten kilpailla, jotka sitä eniten itse tahtovat.

Kilpailuvietti ei sammu tappioista, eikä täyty voitoista. Tappion jälkeen autotallin takana mökötetty tunti ja seinälle ripustettava mitalli ovat sinänsä samanarvoisia. En ihmettele kilpaurheilevan lapsemme reaktioita - isänsä poika, sekoitus sekä perimää että käyttäytymismallia. Voittaminen on kivaa ja tappiota pitää vähän inhota.

Kilpailuvietti näkyy esimerkiksi siinä, että liikunnalliset suoritteet ovat usein alisteisia kilpailulle. Palloa pomputetaan siksi, että saadaan parannettua ennätystä, ei vain siksi, että se sattuu olemaan kivaa. Kilpailuhenkiset lapset hakeutuvat helposti saman henkiseen seuraan. Jos ei ole porukkaa, ei synny peliä. Jos ei synny peliä, paremmutta on vaikea mitata.

Jos paremmuutta ei voi mitata, voi homma tyssätä siihen. Samalla tavalla loppuu niiden lasten harrastaminen, jotka joutuvat kilpailemaan, vaikka ei huvittaisi. Kuten monessa muussakin asiassa, myös lasten urheilussa, kyse on yksilöllisyydestä. Me vanhemmat olemme paljon vartioina. Meidän tehtävämme on tunnistaa lastemme ominaisuudet, ja rakentaa lapsen liikunnallinen polku sen mukaan.

Lasten kasvaessa harjoitukset lisääntyvät ja tehot kovenevat. Tällä hetkellä säbäjäbän viikko-ohjelmaan kuuluu kolme mailavuoroa, kerran juoksukoulua kuten myös joogaa. Tähän päälle pelit, joita on syyskaudella lähes joka viikonloppu, kevätkaudella keskimäärin joka toinen viikonloppu. Määrät alkavat olla sellaisia, ettei niihin voi enää pakottaa. Homman pitää lähteä omasta halusta.

Paineeton lapsiurheilu kasvattaa huippumenestyjiä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti