Tulevaisuuden tutkija Olli Hietanen on verrannut nykyistä maailman muutosvauhtia mustan surman jälkeiseen aikaan. Eurooppa rakentui silloinkin uudelleen: ei vanhaa korjaten vaan uutta luoden. Nyt sairauden tilalla on kehitys: netti, sosiaalinen media, robotiikka ja automatisaatio. Kun vanha teollisuus pikkuhiljaa kuolee, häviää töitä, ennen kaikkea perinteisiä töitä. Tietoyhteiskunta ei ehkä tapa kuten rutto, mutta jakaa ihmisiä ja syrjäyttää.
Luulen, että sanaan ' muutosvastarinta' sisältyy käsiteongelma. Osa ymmärtää urputtajien vastustavan muutosta yleensäkin. Mutta eikö vastustaminen korreloi myös yksilön pettymistä yhteiskuntaan? Jokainen meistä on aikansa tuote. Perusoletuksena on, että meidän pitäsi riittää ja kelvata. On aivan ymmärrettävää vastustaa kehitystä, joka johtaa mitätöintiin ja merkityksettömyyteen. Jokainen haluaa olla joku.
Se, että tietty osa kansasta omaa geenimutaation, jonka avulla sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen, voi olla tietysti hyvästä. Mutta yltiöpäinen heittäytyminen voi johtaa myös ikävään lopputulokseen. Tai ainakin se voi johtaa siihen, että pieni pioneerien etujoukko näyttää suurille massoille tietä tulevaisuuteen. Ja koska on tunnettua, ettei kehitystä voi pysäyttää, voimme vain toivoa, että valittu suunta on oikea.
Mutta kun työtön metallimies tai kahta duunia painava, silti köyhyysrajan alla elävä siistijä, surkuttelee epävarmaa kohtaloaan, toivon, ettei häntä kiirehditä tuomitsemaan kehityksen jarruna. Tällaisia me olemme. Jokainen on joku: geeniperimän, odotusten ja sattumien summa. Voi olla, ettei se enää riitä, mutta olemme eläneen hyvässä uskossa, että se riittäisi. Aikaa aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä kloonattiin.
Sisu ja uteliaisuus. Armo ja kiitollisuus, siinä tulevalle. Hyvää uutta vuotta 2015. Yritetään tulla juttuun toistemme kanssa, myös tulevaisuudessa.
