Sananvapauden nimissä oman mielipiteen lausuminen on luvallista, monesti jopa suotavaa, mutta tarvitseeko sen lähtökohtaisesti olla negatiivista? Valittaminen on myös yhteisöllinen kokemus. Meillä on tarve kuulua joukkoon. Samanmielisyys on yksi hyväksynnän hakemisen muoto. Sitä paitsi moittimalla muita, on voinut ylentää itsensä.
Moittiminen on helpompaa kuin kehuminen. Epäkohtia on helpompaa löytää kuin asioiden ja ihmisten hyviä puolia. 'Ei' on helpompi sanoa kuin 'kyllä'. Epäily on helpompaa kuin luottamus. 'Minä' on helpompi sanoa kuin 'me'. Unohtaminen on helpompaa kuin muistaminen. Välinpitämättömyys on helpompaa kuin välittäminen. Vai onko sittenkään?
Viime aikoina ilmassa on ollut myös toisenlaisia signaaleja. Positiivisempi ilmapiiri on vallannut alaa. Kannustus ja kehu eivät ole enää niin harvinaisia kuin aikaisemmin. Miten se vanha viisaus menikään? "Emme ehkä voi vaikuttaa itse asioihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudumme". Joko käyskentely murheenlaaksossa alkaa riittää?
Useampikin päättäjä ja vaikuttaja on ottanut kantaa positiivisemman ajattelun puolesta. Heitä tuskin voi kiittää aiheen keksimisestä, mutta hyvästä vainusta kuitenkin. Ehkä olemme kansakuntana saavuttamassa sen iän, että omanarvontuntomme kestää myös kaverin kehaisun. Ehkä suomalaisella hyvinvoinnilla on jo sen verran mittaa, että se alkaa vaikuttamaan suhtautumistapaamme. Ja onko syillä niin väliä, pääasia, että jotakin on muuttumassa.
