Me ankarat isät

Lapsiperheissä törmätään usein tilanteeseen, jossa lapset väittävät - ja uskovat - muissa perheissä asioiden olevan paremmin, tai ainakin kivemmin. Kaverit saavat pelata enemmän, herkutella useammin, valvoa myöhempään eivätkä kavereiden vanhemmat ole niin tiukkoja kuin omat vanhemmat. Vanhempien vedättäminen lienee ihan kehityspsykologian mukaista käyttäytymistä.

Keskustelut lastemme kavereiden vanhempien kanssa osoittavat kasvatusmetodiemme olevan yllättävänkin yhtenäisiä, vaikka perheissä eroja onkin. Haluamme lapsillemme hyvää ja onnellista tulevaisuutta, mutta antaako arkemme siihen eväät? Minua itseäni ohjaa suunnitelmallisuus. Ja mitä siitä seuraa, kun asiat eivät mene, niin kuin olin suunnitellut? Stressikäyttäytymistä!

Akilleen kantapääni isänä on varsin suomalainen: Olen ongelmakeskeinen kasvattaja. Miksi keskityn asioihin, jotka eivät 'mene putkeen'? Vaikka ympärilläni on tapahtunut enemmän onnistumisia. Ainakin siksi, että aina voi tehdä paremmin. Moittiminen on helpompaa kuin kiittäminen. Vikojen etsiminen helpompaa kuin hyvien puolien. Helpompaa, sekö vanhemmuutta eniten määrittää?

Lastenpsykiatrian professori Eeva Arosen mukaan Suomessa on ollut vallalla negatiivinen kasvatusmalli, vaikka positiivisella palautteella ja aktiivisella yhdessäololla päästäisiin hyviin lopputuloksiin. Arosen mukaan varsinkin haasteellinen lapsi saattaa vetää aikuisen negatiiviseen vuorovaikutuskehään. Tähän kun vielä lisätään työt, harrastukset ja muut arjen askareet, niin soppa on valmis.

Moittimisen kulttuuri voi johtaa jopa mielenterveydellisiin ongelmiin. 'Parhaissakin' tapauksissa negaatiokierteeseen, jolla pidetään yllä itsetuntovajetta. Tosin, sitäkin mieltä ollaan, että suomalaisten huono itsetunto on myytti. Kyse olisikin vähättelyn kulttuurista. Nuori kansakunta ei ole vielä noussut voimiensa tuntoon, vaikka aihetta olisi ollutkin. Yhtä kaikki, lopputulema taitaa olla sama.

Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on taustoittanut pelkojamme: 'Aiheeton kehuminen edistää itsekeskeisyyttä ja epärealistista omien taitojen arviointia'. Niinpä. Mikäs sen pahempaa, kuin luulla itsestään liikoja. Parempi lannistaa yritys ja into jo alkumetreillä, ettei tarvitse myöhemmin hävetä. Pessimisti ei pety, kasvattajanakaan.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä itse kukin muistaa omasta lapsuudestaan? Yleensä vanhempien, varsinkin isän kommentit lapsensa edesottamuksista. Haastaapa meitä sitten lapsi tai vain arki, pitää yrittää muistaa Vau.fi -sivuston Petra Lehdon tiivistys: 'Sinun arkesi on lapsesi lapsuus'. Tästä voisi johtaa ajatuksen: Jos lapsieni lapsuus on hyvä, niin on myös minun arkeni.

Jotakin on muuttumassa

Negatiivisuus on meillä verissä, sanotaan. Historian saatossa meitä ovat koetelleet sodat, sorrot ja nälänhädät. Vaikka hätämme on hävinnyt, tai ainakin merkittävästi vähentynyt, samat negaatiot tuntuvat hallitsevan tietoisuuttamme. Maailmakuvaamme muokkaavat viestimet ovat keskittyneet monenlaisten inhimillisten ja taloudellisten uhkakuvien esittämiseen.

Osa negatiivisuudestamme perustuu evoluutioon: historian saatossa luonnonvalinta on suosinut pessimistejä. Liian optimistiset yksilöt ovat päätyneet petojen suihin, kuten psykoterapeutti Arto Pietikäinen on käyttäytymistämme selittänyt. 'Pessimisti ei pety' on edelleen paljon käytetty slogan.

Sananvapauden nimissä oman mielipiteen lausuminen on luvallista, monesti jopa suotavaa, mutta tarvitseeko sen lähtökohtaisesti olla negatiivista? Valittaminen on myös yhteisöllinen kokemus. Meillä on tarve kuulua joukkoon. Samanmielisyys on yksi hyväksynnän hakemisen muoto. Sitä paitsi moittimalla muita, on voinut ylentää itsensä. 

Moittiminen on helpompaa kuin kehuminen. Epäkohtia on helpompaa löytää kuin asioiden ja ihmisten hyviä puolia. 'Ei' on helpompi sanoa kuin 'kyllä'. Epäily on helpompaa kuin luottamus. 'Minä' on helpompi sanoa kuin 'me'. Unohtaminen on helpompaa kuin muistaminen. Välinpitämättömyys on helpompaa kuin välittäminen. Vai onko sittenkään?

Viime aikoina ilmassa on ollut myös toisenlaisia signaaleja. Positiivisempi ilmapiiri on vallannut alaa. Kannustus ja kehu eivät ole enää niin harvinaisia kuin aikaisemmin. Miten se vanha viisaus menikään? "Emme ehkä voi vaikuttaa itse asioihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudumme". Joko käyskentely murheenlaaksossa alkaa riittää?

Useampikin päättäjä ja vaikuttaja on ottanut kantaa positiivisemman ajattelun puolesta. Heitä tuskin voi kiittää aiheen keksimisestä, mutta hyvästä vainusta kuitenkin. Ehkä olemme kansakuntana saavuttamassa sen iän, että omanarvontuntomme kestää myös kaverin kehaisun. Ehkä suomalaisella hyvinvoinnilla on jo sen verran mittaa, että se alkaa vaikuttamaan suhtautumistapaamme. Ja onko syillä niin väliä, pääasia, että jotakin on muuttumassa.