maanantai 17. syyskuuta 2012

Juhlahumua

Sunnuntain juhlaputki onnellisesti ohi. Ensin kävivät päivänsankarin lapsikaverit. Kaverien väistyessä, puolen tunnin porrastuksella saapui joukko sukulaisia. Väli oli juuri sopiva tarjoilujen esillepanon ja lelujen keräämisen kannalta. Sitä paitsi vekarat malttavat seurustella aikuiskavereiden kanssa paremmin pienen riehumisen jälkeen.

Jotkut haluavat jakaa lastenjuhlat useampaan osaan. Kaverisynttärit, sukulaiskahvit ja naapuripiipahdukset sijoitetaan eri päiville. Viisihenkisestä perheestämme neljä viettää tai vietätyttää vuosipäiviään. Edellisellä tekniikalla meillä olisi reilu kymmenen syntymäpäiväjuhlaa vuodessa. Siihen Joulut ja muut merkkipäivät päälle. Ei onnistu.

Me teemme päinvastoin. ”Paljon onnea vaan” raikui sunnuntaina kolmesti. Ensin laulettiin 87-vuotiaalle isotädille. Seuraava huomionosoitus tuli anopilleni, eli lastemme mummille. 6-vuotiasta päivänsankaria pyrki naurattamaan kun sama laulu kajahti kolmannen kerran, tällä kertaa hänelle. Sukupolvien jatkumo tuntuu konkreettiselta kun saman pöydän ääressä hampaat voivat olla kromikoboltista tai vaahtokarkista.

Seuraavia synttärijuhlia vietetään meillä vasta kevättalvella. Suhtaudun asiaan kaksijakoisesti: en pahasti ikävöi, mutta toisaalta, arkikin pitää välillä katkaista. Onneksi juhlan aiheen ei tarvitse olla almanakasta katsottu. Jo päivän toipumisen jälkeen mietiskelen, miten huomioimme sen, että nuorimmaisemme oppi päiväkuivaksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti