Teamwork

Eilinen työpäivä oli hyvä mutta venähti pitkäksi. Ennätin juuri parahiksi Kansallisteatterilta vanheimpainiltaan. Tarvinneko sanoa, kummassa viihdyin paremmin. En ole hyvä kokoustamaan enkä kuuntelemaan puheita. Olen myös vähän varauksellinen ja hidas ryhmäytymään. Toimikunta, neuvosto, yhdistys tai tiimi, raskainta on itsestäänselvyyksien jankkaaminen.

Tänä päivänä tiimityön merkitystä korostetaan julmetusti. Yksin touhuvan yksilön touhuja katsotaan hyvällä vain jos hän on taiteilija. Muilla sooloilijoilla on missio hukassa ja strategia hakusessa. Siinä vähän niin kuin jää moniarvoisuudet huomioitta ja synergiat hyödyntämättä.

Arvostelijalle tämäkin kolahtaa omaan nilkkaan. Samaan aikaan, kun vaadin yksilön vapautta ja uskon jokaisen henkilökohtaiseen ongelman ratkaisunkykyyn, vaadin lapsilta nöyrempää kuuliaisuutta. Tässä sitä ollaan taas vaatimassa kaikilta muilta paitsi itseltä. Mutta pitääkö meidän nykyvanhempien lähestyä perhe-elämää yritysmaailman opein?

Vaikka äänioikeuden ja puheenvuoron myöntäminen perheen pienimmillekin on perusteltua, eikö päätöksen teko pitäisi hoitaa painotetusti? Viiden hengen taloudessa mielipiteen esittäjiä riittää, eikä enemmistön (lasten) toiveet lähellekkään aina toteudu. Ja tästä moni kantaa syyllisyyttä. Toki se kirpaisee, kun lapsi itkien kertoo meidän vanhempien yleisimmän sanan olevan EI; ettemme IKINÄ toteuta lastemme toiveita. Varsinkin kun KAIKKI MUUT saavat AINA tahtonsa läpi. Tämä on tuttua retoriikka kaikille vanhemmille. Kuten myös se, ettei aina jaksa olla perustelemassa jokaista päätöstä.

Työpaikalla mukaudun aikaan ja suostun olemaan osa tiimiä. Kotona toimintamallini löytyy jostakin diktatuurin ja aristokratian välimaastosta. Tarkoitusperät korvaavat toimintamallit. Vanhempien käyttämä valta koituu koko yhteisön hyväksi ja niin edelleen. Stoalaisesta ulkokuorestakin on apua, vaikka sisin välillä värisee kuin haavan lehti.