maanantai 24. syyskuuta 2012

Kippis, vanha kamu

Junaliput ostettu. On lähestymässä se hetki vuodesta kun perheen isä ottaa pari päivää omaa aikaa. Se on myös ainoa kerta vuodessa, kun tapaan lapsuuden- ja nuoruudenystäviäni. Olenpa onnekas voisi joku tokaista, harva pääsee tapaamaan ystäviään näin usein. No niin, no.

Yksi pikäaikaisimmista ystävistäni kuoli joitakin vuosia sitten. Nelikymppistä kaveriporukkaamme asia liikutti monella tasolla: perheen suru, huoli omaisten jaksamisesta, läheisten ikävä ja edelleen jäytävä epäusko. Unohtamatta pelkoa ja muistutusta kaiken katoavaisuudesta.

R:n hautajaisista sai alkunsa äijäköörimme vuosittainen tapaaminen. Osallistuvien sielujen kokoonpano vaihtelee vain vähän, sillä sovimme jo kättelyssä, että paikalle tullaan jos hengissä ollaan. Kokoontumisen yleisvire on positiivinen, mutta mukaan mahtuu myös tunteikkaita hetkiä.

Ajan rajallisuuden tajuamiseen ei tarvita sanoja. Haudalla vilkaisemme häveliäästi ympärillämme, ennen kuin kohotamme maljan ystävämme muistoksi. Kummulle lorautamme vain pienen siivun, R:n viinapää kun ei ollut siitä kestävimmästä päästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti