Aamuihmisenä makuuhuonedun yleensä melko varhain. Eilen vetäydyin kammioon luettuani iltasadun, ilta yhdeksän maissa. Lasten kanssa luemme nyt Ruohometsän kansaa. Aluksi epäilin, ettei puputarinassa riitä imua nykylasten mittapuulla. Huoleni oli turha, ei klassikon asemaan nousta vahingossa.
Adamsin jälkeen en jaksanut tarttua toiseen romaaniin. Liekö taustalla soineen Nancy Wilsonin ja Cannonball Adderleyn vaikutusta kun käteen osui Pessimistin elämänviisaus. Aforismeja-osiossa Schopenauer todistelee usammallakin suulla: "miten suuresti onnemme on riippuvainen iloisesta mielestä ja iloisuus terveydentilasta".
Arthur S:n ajatuksenjuoksu etenee niin, että ihmisen suurinta hulluutta on uhrata terveytensä kovin vähän, jos minkään vuoksi. Sen verran kirjoittaja tarkentaa, että jos yksilön temperamentti on melankolinen, onnelliseksi ei pääse silloin terveinkään. Tästä päästän Aristoteleeltä lainatun otsikon dilemmaan: tuoko vapaa-aika onnea kaikille?
Schopenauerin määritelmä rauhallista joutoaikaa etsivästä on ylevä: "henkevä ihminen tavoittelee hiljaista ja mahdollisimman häiriintymätöntä elämää". Edellisessä on kuitenkin riskinsä: kiireen ja hätäilyn lisäksi suurin este ihmisonnen tiellä on kuulemma ikävystyminen.
Ihmiskunnan sotaisa historia osoittaa, että varmasti näin on. Antiikin viisaille ja uudemman ajan filosofeille kuitenkin sanoisin, että on olemassa elämänvaiheita jossa ihminen on valmis ottamaan, niin hurjalta kuin se kuulostaa, jopa ikävystymisen riskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti