Negatiivista positiiviksi

Tätä on paljon pohdittu: voiko ihminen muuttua? Jotkut evoluutiobiologit väittävät, että ihminen ei muutu  - tai kehity - vain hänen ajatuksensa tai suhtautumisensa asioihin ja maailmaan voivat muuttua. Sitäkin kysellään, mitä eroa, tai väliä, edellisillä on. Ylipäätään, määrittyykö ihminen ajatustensa vai tekojensa kautta?

Me, joille negatiivisuus on tehdasasetus, haluamme uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Kaikki sitä myös toivoo, sekä ympäristö että negatiivi itse. Tunnustettu tosiasia on, että elo käy raskaaksi valittajan seurassa. Ei jurputtajalla itselläkään kivaa ole, vai luuleko joku murheen ja kiukun tuntuvan hyvältä?

Pahanilmanlintuja alas ampuessamme saatamme joskus unohtaa, että negatiivisuus on evoluution tuote, kehityshistorian kannalta aika olennainen vieläpä: Psykoterapeutti Arto Pietikäinen on veikeästi lohkaissut, että olemme pessimistien jälkeläisiä - ennen muinoin pedot popsivat optimistit suihinsa.

Negatiivisuudesta puhuttaessa pitäisi kai kiinnittää huomiota siihen, miten me sitä käytämme. Jos negatiivisuus näkyy elämässämme ihmisten ja ideoiden tuomitsemisena, olemme tuhon tiellä. Jos otsaryppymme ja murahtelumme laskevat muiden fiilistä, sama juttu. Jos valitamme joka asiasta, eikä meillä ole tarjota parempia vaihtoehtoja tilalle, olemme este, tai ainakin hidaste, matkalla parempaan.

Lääketieteen tohtori Pekka Mustosen mukaan puolet negatiivisuudesta on geneettistä, puolet opittua tai ympäristön vaikutusta. On arvioitu, että meitä pessimistejä väestöstä voisi olla parikymmentä prosenttia, positiivisesti ajattelevia on selvästi enemmän. En halua laistaa vastuutamme hyvien ihmissuhteiden ylläpitämisessä, vaan rohkaista kaikkia kanssaihmisiä: hymykin tarttuu! Sitä paitsi, positiivareita on selvästi enemmän!

Koti, ystävät ja maanosa

Koti, uskonto ja isänmaa ovat suomalaisille tuttuja arvoja. Niiden vuoksi on tartuttu aseisiin. Niitä on toisteltu juhlapuheissa, saarnastuoleissa ja vaalikampanjoissa. Sinivalkoisen sanakolmikon varaan, tai ainakin sen avulla, rakennettiin aikanaan uutta valtiota ja luotiin kansallista yhteishenkeä. Hyvä niin.

Edelleenkin iso osa suomalaisista perustaa arvonsa 'Koti, uskonto ja isänmaa' -ajatteluun. Osalle suomalaisista sanakolmikossa kaikuu mennyt aika ja konservatiiviset katsantokannat. Tänä päivänä elämä on kovin erilaista kuin vaikkapa sota-aikoina, sitä paitsi, spekulointi ja ajatusleikit ovat aina paikallaan. Mitä koti, uskonto ja isänmaa tarkoittaa minulle tai meille vuonna 2013?

Koti näyttää pitävän edelleen pintansa, sen merkitys tuntuu jopa kasvaneen. Entä uskonto, kolmikosta ehkä vaikeimmin määriteltävä? Voisiko se laajemmin tarkasteltuna tarkoittaa yhteisöä: naapureita, ystäviä tai muuta omaa 'heimoa'? Isänmaan käsite on hämärtynyt tietysti Eu:n ja globalisaation myötä. Onko isänmaa kohta lähellä vaikka maanosaa?

Hesarin (17.8.2013) Merkintöjä -palstalla Jussi Pullinen kirjoitti yhtenäiskulttuurin pirstaloitumisesta, joka on kiihtynyt erityisesti netin yleistymisen myötä. Mielenkiintoinen aihe, jota varmasti tulevaisuudessa uutterasti tutkitaan; mikä on - ja milloin koettiin - se käänne, kun maantieteelliset heimorajat vaihtuivat virtuaalisiin.

Jatkoimme aiheen käsittelyä vaimoni kanssa aamiaisella. Hän tunnisti välittömästi ilmiön, ja myönsi auliisti olevansa osa jotakin sellaista, jota eivät rajoita alueelliset tai aatteeliset välimatkat. Itse ajattelen samoin. Arvomme voisivat olla koti (yksilöllisyys), ystävät (yhteisöllisyys) ja maanosa. Ja keitä me olemme? Vaikka europpalaisia.

Kaikki alkaa, alusta tai uudestaan

Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?

Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.

Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.

Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!

Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?

Uudet kengät

Ostettiin keskimmäiselle lapselle kengät. Ei muuten niin ihmeellinen juttu, paitsi että ne ostettiin elokuussa alkavaa koulutietä varten. Eivät olleet kalliit, liekö laadukkaatkaan, mutta tärkeät ovat. Muistissa häilyy isoveljelle vastaavassa tilanteessa hankitut skeittitossut.

Myös reppu, rannekello ja kännykkä kuuluvat tähän siirtymäriittiin, jossa noustaan kasvun seuraavalle portaalle. Tällä tasanteella kengän kylkien Salama McQueenit alkavat vaihtua merkkilogoihin ja Nalle Puh -penaalit korvautua niitti-hirviö-pääkallo-viritelmillä.

Tässä kohtaa ihmiselämää tehdään selvää eroa entiseen. Isouden ja reippauden vaatimukset tuntuvat kasvavan enemmän kuin yhden pykälän, omatoimisuuden ja taidollisten vaatimusten kasvusta puhumattakaan. Meitä vanhempia se aina vähän hirvittää.

Onnistuuko kengännauhojen sitominen ja ruokailuvälineiden käyttö? Muistaako kotiavaimen ja kadun ylityssäännöt? Entä muut ohjeet ja sopimukset, joita olemme päivästä toiseen jankanneet? Ajan kulku ja kotimatka, kellotaulu osaa olla varsin haasteellinen.

Onneksi on kesä, ja kesäloma. Joka vuosi jaksamme hämmästellä samaa asiaa: miten paljon lapset oppivat ja kehittyvät muutaman kuukauden aikana. Monet taidot, jotka vielä keväällä tuntuivat hankalilta, lähes mahdottomilta, alkavat sujua kuin itsestään. Eikä kysymys ole pelkästään harjoittelusta.

Lapsetkin tarvitsevat lomaa, tokaisi meille eräs varhaiskasvatuksen ammattilainen. Sama lepo, vaihtelu ja tylsyys, jota me aikuiset tarvitsemme akkujemme lataamiseen, koskee myös lapsia. Tämä ehkä joskus arjessa unohtuu. Paitsi nyt, kun tuleva ekaluokkalainen solmii viileän rauhallisesti uusien kenkiensä nauhoja.

Ilmaveivi ja haamuräpylä

Taisin olla itse samanlainen lapsena: merkittävät urheilutapahtumat ja tyylikkäät suoritukset aktivoivat urheiluhullun aivoja siinä määrin, ettei malttanut katsoa pelejä tai kisoja koskaan loppuun asti. Niin oli kova hinku pihalle itse kokeilemaan.

Ainakin yksi pojistamme on perinyt isänsä mielenlaadun. Yhtä pelaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja kolmannesta on vielä vaikea sanoa, joskin viitteitä tulevasta on ilmassa: kaikki fyysinen vääntäminen on kiinnostavaa ja itsetekeminen tuo suuremman tyydytyksen kuin sivusta seuraaminen.

Normiarjessa meillä pelataan pihapelejä perinteisemmän kaavan mukaan. Lätkän MM-kisojen aikana pelaaminen vaihtuu lämimiseksi, vetelyksi. Inokkain vetää maalivahdin kamat päälle, muut laukovat. Jääkiekossa (hyvän) maalivahdin rooli on merkittävä, joten se lie selitys, että itsekin siihen hommaan junnuna hinkusin.

Jääkiekko ei sinänsä ole meillä erityisasemassa, mutta toki lajin julkisuusarvo vaikuttaa. Tunnustettu tosiasia myös on, että Suomesta on aina tullut hyviä mokkeja. Oma jäkisintoiluni lopahti - tai vaihtui muihin lajeihin - samassa vaiheessa kuin monella mullakin, teini-iässä.

Sen verran kallis ja aikaaviepä harrastus kiekkoilu on, että omille lapsillemme emme sitä harrastusta haluaisi. Tähän saakka huoneen taulussamme on lukenut 'lähiliikuntaa ja kerran viikossa'. Meidän vanhempien osoittamat lajit ja määrät ovat toistaiseksi riittäneet, mutta riittävätkö pitkään!?

Onneksi pihapelejä voi harrastaa, olipa lajin aktiivi tai ei. Vuosi sitten opeteltu ilmaveivi näyttää onnistuvan vieläkin mutta rinnalle on noussut myös nopeasti heilahtava haamuräpylä. Sekä Maamme -laulu, koska nyt ei mikään tunnu olevan Raantaa rakkaampaa.

Kolme vuodenaikaa

Sain kevätkunnostettua yhden polkupyörän. Valinta kohdistui keskimmäisen lapsen fillariin, koska siinä oli eniten laittamista: kumin paikkaamista, lokasuojan kiinnittämistä, pudonneiden pulttien lisäämistä ja erinäistä säätämistä. Perheen muista pyöristä täytin vain renkaat.

Hommaan meni puolisentoista tuntia. Tuossa ajassa kävin lämmittelemässä käsiäni kuuman veden alla kolme kertaa. Siinä syy, miksi pyörien keväthuolto antaa odottaa itseään, ulkona on yksikertaisesti liian kylmä tehdä töitä ilman hanskoja. Viikko sitten laitoimme terassin kesäkuntoon, mutta sitä hommaa tehtiinkin käsineet kädessä. Ja mukavahan siellä on istuskella, talvivaatteissa.

Olen pannut merkille, että myös muutamasta muusta eläjästä huokuu tätä ilmastoperäistä uupumusta. Yhden naapurini pelkäsin jo sairastuneen, kunnes hän sanoi olevansa vain väsynyt lumeen ja kylmään tuuleen. Tiedän tarkkaan, miltä hänestä tuntuu. Toki täällä kylmyyttä kestetään, sitä on jatkunut vain liian kauan.

Toinen naapuri ihmetteli, ettei lähihuoltamolta löytynyt kaasugrilliin komposiittipulloja, teräspulloja vain. Itse olin suunnitellut ostavani kokonaan uuden grillin. Kohmeinen mieleni ei ole enää lämmennyt ajatukselle. Yhtä hyvin voin seisottaa kylmällä terassilla vanhaakin.

Muutaman päivän päästä on Vappu. Ilmatieteenlaitos on kertonut sään jatkuvan samalaisena, plussalla mutta ei kovin lämpimänä. Tai vilahtihan ennusteissa lämpöaaltokin, mutta se taitaa painua sinne, minne seuraava jääkiekon maailmanmestaruuskin, rajan taakse. Kylmää kyytiä voi olla kisoissa luvassa muutenkin.

Vantaalla runsaslumisia talvia on nyt takana neljä. Talven rasitukset yleensä unohtuvat, kun kevät alkaa edetä. Tänä 'keväänä' perinteistä mielenkevenemistä ei ole tapahtunut. Viime kesäkin oli mikä oli. Kun edellisistä helteistä alkaa olla pari vuotta aikaa, tuntuu kuin yksi vuodenaika olisi jäänyt kokonaan välistä.

Tunti maalle

Ikkunasta vilkaistuna mikään ei paljastanut, että lauantaina 23.3. vietettiin tunnin mittaista, valotonta WWF:n Earth Hour -tapahtumaa. Takapihalta avautuva näkymä iltauutisten aikaan oli tavanomainen, ehkä noin joka viides ikkuna näytti pimeältä.

Hyvien, tai hyviltä kuullostavien ideoiden myyminen on tietysti helpompaa kuin epäilyttävien. Ei siis ihme, että valoja sammutettiin 150 maassa. Mukaan oli lupautunut lukuisia kaupunkeja, joiden merkkirakennukset pimennettiin tuen ilmaisuksi ilmastotapahtumalle.

Median käsittelyssä moni pienempikin teemapäivä voi saada tuntuvasti julkisuutta. Saattaa käydä jopa niin, että joku aihetta käsitellyt toimittaja pettyy, kun kanssaihmiset eivät ole hokanneet tuen merkittävyyttä, saati tarkoitusperien pyhyyttä. Melkoista piittaamattomuutta!

Maanantaina kuulin, että Suomessa tapahtumaan oli etukäteen luvannut osallistua parikymmentä tuhatta ihmistä. Luku tuntuu pieneltä, mutta onko se? Tapahtumakalentereita selaamalla huomaa, että jokainen päivä teemapäivä. Yleensä teemoja osuu samalle päivälle useampikin. Monesti hyviä.

Onko siis ihme, että lauantaina valot paloivat useimmissa ikkunoissa? Ihmisten valveutuneisuudesta ja teemojen tärkeydestä huolimatta meidän on pakko tehdä valintoja. Maailmanparantamisen ohessa pitää elääkin, vaikka se joskus tehdään julkisuudessa eettisesti arveluttavaksi.

Me vaihdoimme sähkövalot kynttilöihin lauantaina jo varttia ennen tapahtuman alkua. Hämäryys osoittautui niin tunnelmalliseksi, ettemme raaskineet sytyttää valoja koko iltana. WWF:n  tapahtuma toimii, koska se onnistuu yhdistämään kaksi asiaa, tärkeän ympäristöviestin ja pikkuisen poikkeavan arjen.

(Ei) lapset määrää

Vietettiin lapset määrää-päivää. Tai yritettiin viettää, homma ei mennyt ihan niin kuin piti. Ensinnäkään lapset eivät ole samanmielistä porukkaa. Toiseksi, joitakin toiveita ei voi toteuttaa. Ovat siis mahdottomia, vaikeita tai liian älyttömiä toteutettaviksi - aikuisten mielestä.

Idean taustalla oli halu poiketa arjesta, iloita auringonpaisteesta sekä näyttää lapsille vanhempien rennompaa puolta, sitä, joka oli vallalla ennen lasten syntymiä. Tuntumamme on, että olemme nykyisin huonotuulisempia kuin vuosia sitten. Samaa takakireyttä on taivastellut monet muutkin entiset relaajat, nykyiset vanhemmat.

Väännön jälkeen lapset pääsivät jonkinmoiseen kompromissiin. Ensin HopLoppiin, sitten pizzalle ja lopuksi lelukauppaan. Tässä kohtaa päivän ajatus ja kulku alkoi muuttua. Ei aurinkoisena päivänä mennä sisälle leikkimään. Eikö mennä sellaiseen ravintolaan, jossa voidaan tilata mitä vain? Eipä ostetakaan leluja, vaan kaikille kunnon kengät!

Lasten toiveet tulivat lopulta kaikki tyrmätyksi, päivästä sukeutui melko perinteinen kauppakeskusvisiitti. Aluksi olimme surullisia lastemme mielikuvituksen puutteesta. Vähän päästä alkoi omatunto kolkuttaa. Ketä muuta kuin itseämme voimme lasten toiveista kiittää? Lopulta nolotti vain oma reagointimme ja 'Ei' -sanan tiheä esiintyminen.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen viimeisin ulostulo sivusi teemapäiväämme: hellikää lapsianne. Sinkkonen ei tietenkään tarkoita aineellista hyvää, vaan läsnäoloa, hellyyttä ja turvallisuutta. Uskon, että olemme edellä mainituissa asiossa mitenkuten onnistuneetkin, vaikka ainahan parantamisen varaa on.

Enemmän olemme huolissamme huumorin ja pelleilyn määrästä. Siitä rentoudesta, josta joku meidät joskus tunsi. Tietenkin olemme sitä mieltä, että aikuiset tekevät päätökset, mutta miten paha rikos olisi ollut antaa lasten kerrankin määrätä? Rikkoa (sinänsä mukava ja toimiva) arki ja näyttää lapsille muutakin kuin otsaryppyjä?

Mutta tulipahan kuitenkin masut täyteen ja kaikille hienot kengät.