Tänä vuonna pukki ylitti itsensä. Kokemusta on meilläkin monenlaisesta punanutusta, hyväsydämisestä naapurista kiskurihintaiseen kiirehtijään. Aina homma on kuitenkin tullut hoidettua ja lapsille on riittänyt jännitystä, vaikka aikuiset ovat joskus tyyliseikkoja jääneet murehtimaan.
Hyvän joulupukin ei välttämättä tarvitse olla ammattinäyttelijä, mutta oli hauska nähdä, kuinka ammattilainen ottaa roolin haltuun. Näyttelijä ei vain madalla ääntään, vaan osaa muuttaa koko persoonallisuuttaan niin paljon, ettei jäljelle jää tunnistettavia piirteitä. Ja niin hoiti pukki roolinsa, ettei edes oma veli, saati muut läheiset, häntä tunnistaneet.
Sisääntulo, ihmisten huomioimiset, kuulumiset, laulatukset ja lahjukset sujuivat kaikki luontevuudella, jollaista uskon vain Korvatunturin rutinoidulla valkoparralla olevan. Ensimmäisenä pukkia kehaisi anoppini, joka ihmetteli etukäteispriiffauksen kattavuutta: kaikkien nimet se tiesi, ihan tuntematon ihminen. Ja mummi on kuitenkin tuntenut pukin nelisenkymmentä vuotta!
Lopulta 12-vuotias serkkutyttö paljasti lapsillemme, kuka pukkina oli. Kieltämättä vähän harmitti, mutta niinhän ne asiat menevät, lapsen usko riisutaan yleensä isompien toimesta. Tällä kertaa pukki oli hommassaan vain niin hyvä, että epäilys jäi, niin aikuisille kuin lapsillekin. Eikö pukkikin lopulta ole uskon asia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti