Sotshi, sinappi ja sisu

Haastattelin Suomalaisen Työn Liiton toimaria Tero Lausalaa. Valmistautuessamme kuuntelimme Sotshin olympialaisten lumilautailun karsintaa, jossa suomalaislaskijat pitivät hauskaa, finaalipaikan paikan arvoisesti. Sinivalkoisissa tunnelmissa oli mukavaa lähteä keskustelemaan suomalaisesta työstä ja osaamisesta.

Heti haastattelun kärkeen Tero Lausala kertoi konkreettisen esimerkin kulutustottumuksiemme vaikutuksista: Jos kaikki suomalaiset käyttäisivät 10 euroa kuukaudessa enemmän kotimaisiin tuotteisiin ja palveluihin, se loisi vuositasolla maahamme kymmenentuhatta työpaikkaa lisää. Melko paljon. Melko vähällä.

Yritän suhtautua kriittisesti kokonaiskulutuksen lisäämiseen, ja koko jatkuvan kasvun malliin. Kulutuksen kasvattamisen sijaan voisimme tarkentaa nykyisen kulutuksen kohdentamista. Vähittäismyynnissä vaikuttavat myös kauppojen valikoimat, esillepano ja painotukset. 

Tero Lausala kertoi matkastaan Pohjois-Italiassa, jossa useimmissa puodeissa ja tavernoissa ei ollut tarjolla muuta kuin paikallisia tuotteita. Pohjois-Amerikassa on herätty pelastamaan Detroitia ostamalla kaupungin tehtaiden autoja. Myös espanjalaiset ovat hokanneet ratkaisun talouskurimukseensa: suositaan oman maan tuotteita.

Kun Turun Sinapin valmistus siirtyi Ruotsiin, sinapin Turussa säilyttämisen puolesta syntyi kansanliike Pro Sinappi. Tuotanto ja työpaikat säilyivät Suomessa ja nyt markkinoilla menestyy entistä ehompi tuote. Pro-etuliitteellä olisi käyttöä tässä maassa laajemminkin. Kuten hyvällä tuotteella ja rohkealla markkinoinnilla kotimaan ulkopuolella.

Ehkä mekin tarvitsisimme ripauksen kansallista ylpeyttä, että uskaltaisimme liputtaa äänekkäämmin suomalaisuuden puolesta. Tuotteemme ja palvelumme eivät häviä laadussa kenellekään, mutta meillä ei ole ollut tapana elvistellä. Ehkä meidän ei tarvitsekaan, hoidetaan homma kuten lumilautailijat, pidetään hauskaa ja uskotaan itseemme. Joku päivä ollaan maailman parhaita. Tai siis, mehän ollaan jo. 

Yrittäjästä antajaksi, vastuunkantajaksi

Sain 182 Twitter-viestiä pelkästään tänään aiheesta yrittäminen Suomessa. Vielä täsmällisemmin: miten poistaa ennakkoluuloja ja esteitä yrittämisen tieltä. Ei mikään helppo nakki. On paljon helpompaa kertoa mikä mättää, miten sadalla eri tavalla asiat ovat pielessä: Ankara verotus, kalliit työn sivukustannukset, sairauspoissaolojärjestelmä, tiukka lainsäädäntö valvontoineen ja paperitöineen. Kaiken kukkurana nuiva suhtautuminen yrittämiseen, sekä toimena että sanana: "Mitä tuo oikein yrittää"? "Mikä tuo yrittää olla"? "Hyvä yritys".

Kun urheilijaa haastatellaan suorituksen jälkeen, meistä on kivempi kuulla "yritin parhaani" sijaan "annoin kaikkeni". Kaikkensa antaminen on uljaampaa kuin pelkkä yrittäminen. Ehkä myös tarpeellista, jos haluaa voittaa, mutta eikö kolmanneksi tai seitsemänneksi yltäminen ole myös hyvä tulos? Urheilussa pyritään menestymään, kuten yrittämisessäkin, mutta urheilussa voi voittaa vain yksi, yrittämisen puolella voittajien lukumäärää ei ole rajoitettu.

Yrittäminen on antamista. Antamista omasta pääomasta, joka voi olla lähes mitä tahansa, usein se on aikaa. Mutta yrittäjä muuttuu varsinaisesti antajaksi vasta, kun hän palkkaa ensimmäisen työntekijänsä. Hänestä tulee työnantaja, joka on jotenkin positiivisempi titteli kuin yrittäjä, vaikka hän on edelleen yrittäjä onkin. Tuleeko se siitä, että työnantajalla on vastuu muistakin kuin vain itsestään? Vai hämärtyykö mahdollisten voittojen osoite, kun toiminta laajenee?

Yritys-sanastakin tulee mieleen joku viritys, jotain, joka ei ole ihan vaan jotenkin 'sinne päin'. Entä sitten, kun kyseessä on 'pienyritys'? Vähän sellainen puolivillainen suoritus, selvästikään ei ihan tosissaan tehty. 'Firmassa' on kansainvälistä klangia. 'Liike' kuulostaa jämäkältä ja viralliselta, mutta ei sovi kaikkien käyttöön: yksityinen elinkeinonharjoittaja kuulostaa enemmän seksihaluja hillitsevältä lääkkeeltä kuin antajalta.

Laskentatavasta riippuen Suomessa on noin miljoona yritystä. Ne työllistävät - suhdanteista riippuen - puolisentoista miljoonaa ihmistä. Jos julkisen sektorin pienentäminen jatkuu, yhä useamman työntekijän status on tulevaisuudessa yrittäjä. Keksitään 'yrittäjälle' uusi nimike tai ei, Suomessa tulisi suhtautua yrittämiseen paljon suopeammin. Se tarkoittaa sekä helpotuksia yrittämiseen, että kateuden unohtamista. Annetaan niiden antaa, joilla on annettavaa.

Ministeriainesta

Tuli kuvallinen tekstiviesti keskimmäisen lapsen kaverin äidiltä. Kuvassa näkyi kissan kokoisia kirjaimia naapuritalon valkeassa seinässä. Ymmärrettävästi joku pahoitti mielensä. Salapoliisin työtä ei tällä kertaa tarvittu, aloittelevat graffititaiteilijat olivat kirjoittaneet seinään omat nimensä.

Olemme saaneet iloita lapsemme varhaisesta kirjoitustaidosta ennenkin. Ensimmäinen muisto on ajalta kun esikoisemme opetteli kirjoittamisen alkeita. Olan yli kurkkiminen ja matkiminen avasi uuden maailman myös pikkuveljelle. Laitoimme toki merkille keskimmäisen kiinnostuksen kirjaimiin, mutta emme olettaneet hänen itsestään niitä oppivan.

Kunnes eräänä iltana tyynyssä, lakanoissa ja vaatekaapissa luki tyylipuhtaasti "paska". Puolittain harmitti, puolittain nauratti. Vaatekaappia sai kaveri hinkata aika kauan, lakanoissa teksti on yhä tallella. Petivaatteita emme ole heittäneet pois, ovatten taiteilijalla edelleen säännöllisessä käytössä.

Vain muutama viikko edellisestä, ja paska-gate levisi myös tarhan puolelle. Vessanpönttö, lavuaari, ovet, seinät, jopa alumiiniset välilistat oli kirjailtu tuolla tutulla tuotoksella. Tarhan tädit jaksoivat kannustaa: "olkaa ylpeitä lapsenne taidoista. Pojastahan voi tulla mitä tahansa".

Tänä iltana kolme poikaa vanhempineen kuuraa naapuritalon seinää. Paikalla lienee äkäisiä taloyhtiön edustajia, joille lasten kehitysaskeleet, taiteelliset taipumukset tai edes oikeinkirjoituksen ilot eivät samalla tavalla aukene. Tai edes se tieto, että tämän päivän anarkisti voi olla huomisen ministeri.

Yletysmies

Vanhemmat ihmiset sen yleensä aloittavat, joskin lapset lähtevät siihen helposti mukaan: "Mikä sinusta tulee isona?" Muutaman vuoden kuluttua asiaa ei tarvitse erikseen kysellä, se ilmoitetaan - usein myös vaihdetaan - suurinpiirtein joka käänteessä.

Vanhempien, ja muiden lähipiirissä olevien ammatit, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet, mutta myös teeveestä tai netistä bongatut ilmiöt johdattelevat sujuvasti lasten ajatuksia. Niinpä yllätyimme vain yhdestä haaveammatista, kun kävimme aiheeseen liittyvän ruokapöytäkeskustelun.

Ammattilaisurheilusta haaveileva esikoisemme on pelannut pienestä pitäen. Seurat ja lajit ovat vaihtuneet, mutta peli-into tuntuu säilyvän. Taitoja ja liikunnallista elämäntapaa voi opettaa, pelisilmästä ja kineettisestä kokemusoppimisesta en ole varma. Mahdollisuuksien rajoissa, sanoisin.

Keskimmäisemme miettii vielä astronautin ja laulajan ammatin välillä. Avaruuden ihmeet kiinnostavat kaikkia lapsia, mutta tämä yksi jaksaa pohtia avaruuspuvun ja ilmalukon toimivuutta. Sama kaveri pysyy meistä parhaiten nuotissa, joten miksipä ei solistiksi jos ei tie sisunautiksi aukea. Tai toisin päin.

Nuorimmainen haluaisi palomieheksi tai 'yletysmieheksi'. Luonteen ja ruumiinrakenteen perusteella ensimmäinen vaihtoehto ei olisi huono valinta. No, saattaa Palomies-Samillakin olla lusikkansa tässä sopassa, esikuvia aina tarvitaan. Yletysmiehen toimenkuva jäi alussa vähän hämärämmäksi.

Keskustelu aiheesta jatkui muutaman päivän kuluttua. Kaikki oli tuttua, paitsi nuorimmaisen - vielä vähän vajavaisella puhetaidolla kerrottu - toiveammatti. Meni viikko, kaksikin, kun palasimme asiaan seuraavan kerran. Poimimme marjapensaasta vadelmia, kun pienin tokaisi, että "annatko, isi, minullekin, kun minä en yletä".

Ja siinä se oli: 'Yletysmies'! Siinä, kun vähän isommat lapset jo pohtivat kiinnostuksensa kohteita, pienin halusi vain isoksi. Tai ainakin sen kokoiseksi, että itse ylettyisi. Jotenkin viisas toive. Toteutettavissa oleva. Tärkeysjärjestyksessä kärkipäässä. "Minä voin tehdä mitä vaan, kunhan ensin kasvan isoksi".

Negatiivista positiiviksi

Tätä on paljon pohdittu: voiko ihminen muuttua? Jotkut evoluutiobiologit väittävät, että ihminen ei muutu  - tai kehity - vain hänen ajatuksensa tai suhtautumisensa asioihin ja maailmaan voivat muuttua. Sitäkin kysellään, mitä eroa, tai väliä, edellisillä on. Ylipäätään, määrittyykö ihminen ajatustensa vai tekojensa kautta?

Me, joille negatiivisuus on tehdasasetus, haluamme uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Kaikki sitä myös toivoo, sekä ympäristö että negatiivi itse. Tunnustettu tosiasia on, että elo käy raskaaksi valittajan seurassa. Ei jurputtajalla itselläkään kivaa ole, vai luuleko joku murheen ja kiukun tuntuvan hyvältä?

Pahanilmanlintuja alas ampuessamme saatamme joskus unohtaa, että negatiivisuus on evoluution tuote, kehityshistorian kannalta aika olennainen vieläpä: Psykoterapeutti Arto Pietikäinen on veikeästi lohkaissut, että olemme pessimistien jälkeläisiä - ennen muinoin pedot popsivat optimistit suihinsa.

Negatiivisuudesta puhuttaessa pitäisi kai kiinnittää huomiota siihen, miten me sitä käytämme. Jos negatiivisuus näkyy elämässämme ihmisten ja ideoiden tuomitsemisena, olemme tuhon tiellä. Jos otsaryppymme ja murahtelumme laskevat muiden fiilistä, sama juttu. Jos valitamme joka asiasta, eikä meillä ole tarjota parempia vaihtoehtoja tilalle, olemme este, tai ainakin hidaste, matkalla parempaan.

Lääketieteen tohtori Pekka Mustosen mukaan puolet negatiivisuudesta on geneettistä, puolet opittua tai ympäristön vaikutusta. On arvioitu, että meitä pessimistejä väestöstä voisi olla parikymmentä prosenttia, positiivisesti ajattelevia on selvästi enemmän. En halua laistaa vastuutamme hyvien ihmissuhteiden ylläpitämisessä, vaan rohkaista kaikkia kanssaihmisiä: hymykin tarttuu! Sitä paitsi, positiivareita on selvästi enemmän!

Koti, ystävät ja maanosa

Koti, uskonto ja isänmaa ovat suomalaisille tuttuja arvoja. Niiden vuoksi on tartuttu aseisiin. Niitä on toisteltu juhlapuheissa, saarnastuoleissa ja vaalikampanjoissa. Sinivalkoisen sanakolmikon varaan, tai ainakin sen avulla, rakennettiin aikanaan uutta valtiota ja luotiin kansallista yhteishenkeä. Hyvä niin.

Edelleenkin iso osa suomalaisista perustaa arvonsa 'Koti, uskonto ja isänmaa' -ajatteluun. Osalle suomalaisista sanakolmikossa kaikuu mennyt aika ja konservatiiviset katsantokannat. Tänä päivänä elämä on kovin erilaista kuin vaikkapa sota-aikoina, sitä paitsi, spekulointi ja ajatusleikit ovat aina paikallaan. Mitä koti, uskonto ja isänmaa tarkoittaa minulle tai meille vuonna 2013?

Koti näyttää pitävän edelleen pintansa, sen merkitys tuntuu jopa kasvaneen. Entä uskonto, kolmikosta ehkä vaikeimmin määriteltävä? Voisiko se laajemmin tarkasteltuna tarkoittaa yhteisöä: naapureita, ystäviä tai muuta omaa 'heimoa'? Isänmaan käsite on hämärtynyt tietysti Eu:n ja globalisaation myötä. Onko isänmaa kohta lähellä vaikka maanosaa?

Hesarin (17.8.2013) Merkintöjä -palstalla Jussi Pullinen kirjoitti yhtenäiskulttuurin pirstaloitumisesta, joka on kiihtynyt erityisesti netin yleistymisen myötä. Mielenkiintoinen aihe, jota varmasti tulevaisuudessa uutterasti tutkitaan; mikä on - ja milloin koettiin - se käänne, kun maantieteelliset heimorajat vaihtuivat virtuaalisiin.

Jatkoimme aiheen käsittelyä vaimoni kanssa aamiaisella. Hän tunnisti välittömästi ilmiön, ja myönsi auliisti olevansa osa jotakin sellaista, jota eivät rajoita alueelliset tai aatteeliset välimatkat. Itse ajattelen samoin. Arvomme voisivat olla koti (yksilöllisyys), ystävät (yhteisöllisyys) ja maanosa. Ja keitä me olemme? Vaikka europpalaisia.

Kaikki alkaa, alusta tai uudestaan

Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?

Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.

Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.

Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!

Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?

Uudet kengät

Ostettiin keskimmäiselle lapselle kengät. Ei muuten niin ihmeellinen juttu, paitsi että ne ostettiin elokuussa alkavaa koulutietä varten. Eivät olleet kalliit, liekö laadukkaatkaan, mutta tärkeät ovat. Muistissa häilyy isoveljelle vastaavassa tilanteessa hankitut skeittitossut.

Myös reppu, rannekello ja kännykkä kuuluvat tähän siirtymäriittiin, jossa noustaan kasvun seuraavalle portaalle. Tällä tasanteella kengän kylkien Salama McQueenit alkavat vaihtua merkkilogoihin ja Nalle Puh -penaalit korvautua niitti-hirviö-pääkallo-viritelmillä.

Tässä kohtaa ihmiselämää tehdään selvää eroa entiseen. Isouden ja reippauden vaatimukset tuntuvat kasvavan enemmän kuin yhden pykälän, omatoimisuuden ja taidollisten vaatimusten kasvusta puhumattakaan. Meitä vanhempia se aina vähän hirvittää.

Onnistuuko kengännauhojen sitominen ja ruokailuvälineiden käyttö? Muistaako kotiavaimen ja kadun ylityssäännöt? Entä muut ohjeet ja sopimukset, joita olemme päivästä toiseen jankanneet? Ajan kulku ja kotimatka, kellotaulu osaa olla varsin haasteellinen.

Onneksi on kesä, ja kesäloma. Joka vuosi jaksamme hämmästellä samaa asiaa: miten paljon lapset oppivat ja kehittyvät muutaman kuukauden aikana. Monet taidot, jotka vielä keväällä tuntuivat hankalilta, lähes mahdottomilta, alkavat sujua kuin itsestään. Eikä kysymys ole pelkästään harjoittelusta.

Lapsetkin tarvitsevat lomaa, tokaisi meille eräs varhaiskasvatuksen ammattilainen. Sama lepo, vaihtelu ja tylsyys, jota me aikuiset tarvitsemme akkujemme lataamiseen, koskee myös lapsia. Tämä ehkä joskus arjessa unohtuu. Paitsi nyt, kun tuleva ekaluokkalainen solmii viileän rauhallisesti uusien kenkiensä nauhoja.